maanantai 29. toukokuuta 2017

500: Onko tässä bloggaamisessa mitään järkeä?



Tämä on blogini viidessadas postaus. Olen miettinyt otsikon kysymystä aika ajoin ja päätynyt viimein siihen, että ei ole.

En ole hankkinut bloggaamalla senttiäkään. En ole saanut ilmaisia tuotelahjoja tai etuja. En ole käyttänyt blogiani minkään aatteen, ideologian tai poliittisen agendan ajamiseen. En siis saa tästä mitään materiaalista tai taloudellista hyötyä.

Kaikki lähti liikkeelle ensimmäisestä postauksesta 17.09.2013: GTA V? WTF??? Sen kummemmin asiaa miettimättä päätin kirjoitella niitä näitä aiheista, jotka kiinnostavat itseä. Blogin nimessä oleva kirjoitusvirhe (weired) aiheuttaa ihmetystä aika ajoin. Tälle löytyy selitys postauksesta Hanoi Rocks.

Alkuun blogi täyttyi muistoista, hauskoista sattumuksista ja tapahtumista vuosien varrelta. Kun muistolaari oli kauhottu tyhjäksi, postasin pöytälaatikossa muhineita novellejani. Kun nekin oli käytetty, piti keksiä jotain muuta. Uutta tekstiä on tullut satunnaisen tasaisesti melkein neljän vuoden ajan ja nyt ollaan siis postauksessa numero 500. En olisi koskaan uskonut, että kirjoitettavaa riittää näin paljon.  

Bloggauksessa ei siis ole mitään järkeä, mutta ei siinä tarvitsekaan olla. Minulle bloggaaminen on vanhan harrastuksen, kirjoittamisen, uudelleen henkiinherättämistä. Lopetin kirjoittamisen 90-luvun alussa, kun dekkarini palasi bumerangina kahdesta kustannusyhtiöstä ja saatekirjeessä todettiin, että ihan kiva mutta ei julkaistavaksi asti. Meni vuosia ennen kuin tartuin ”kynään” uudestaan. Kun perustin tämän blogin huomasin, ettei kirjoittamisen palo ole kadonnut. Se vain odotti tilaisuutta, motivaatioita noustakseen taas pinnalle. Siihen tarkoitukseen tämä blogi on loistava kanava.

Blogiani on käyty kurkaamassa yli 80.000 kertaa ja lukijakommentteja on kertynyt 170 kappaletta. Pääasiassa positiivisia. Aivan alussa sain yhden negatiivisen kommentin (V***u mitä PASKAA!), jouduin paniikkiin ja poistin kommentin välittömästi. Veikkaan, että jos palaute olisi jatkunut samanlaisena, tämä blogi olisi kuollut alkuunsa. Onneksi näin ei käynyt ja vuodet ovat opettaneet somesta sen verran, että tänään ko. kommentti ei herättäisi vilunväristyksiä.  

Kiitos teille rakkaat lukijat! Aion jatkaa samalla linjalla, eli tiedossa on lisää outoja tositarinoita ja tosi outoja tarinoita. Enkä edelleenkään tee tätä rahasta vaan rakkaudesta: rakkaudesta kirjoittamiseen, ajatusten laittamiseen ”paperille” ja muistojen säilyttämiseen sanallisessa muodossa. Meikäläisen muisti kun ei ole enää niin kuin ennen. Kohta luen itsekin näitä postauksia niin kuin ne olisi jonkun toisen tekemiä. Ja epähuomiossa kirjoitan postauksen perään palautteen: Ei v***u mitä paskaa…



perjantai 26. toukokuuta 2017

Walk on



Oli lauantaiaamu kun vein vaimon töihin ja sain älynväläyksen: Lähden junalla Siilinjärvelle ja kävelen sieltä 24 kilometriä takaisin kotiin. Vaimo oli ällistynyt ja totesi, että mulla on todellakin viidenkympinvillitys päällä. ”Tosin en valita kun se ilmenee noin. Parempi että juokset pitkin maanteitä, etkä vieraiden naisten perässä.”

Lauantai-aamujunassa oli tilaa

Kallansillat junasta nähtynä

Kun olin heittänyt vaimon töihin palasin kotiin ja pakkasin repun. Rautatieasemalle on reilu kilometri matkaa. Kun kävelin aamuista katua asemalle, ei liikkeellä ollut muita kuin laitapuolen kulkijat ja minä. Rännikadulla vastaan raahustaneet kodittomat loivat tunnelman kuin olisin ollut Walking Dead –tv-sarjan kuvauksissa. Samanlaisin loivaliikkeisiä zombieita putkahti esiin sieltä täältä matkalla ties minne.  

Paluu Kuopioon alkaa
Aamukahdeksan junaan ei ollut tunkua. Junalippu maksoi vaivaiset kolme euroa ja matka kesti reilun vartin. Siilinjärvellä hyppäsin pois kyydistä, heitin repun selkään ja lähdin paluumatkalle. Ilma oli kylmä mutta kirkas, aivan optimaalinen ”pienelle” kävelylenkille.

Kasurilan rinteet oli jo suljettu

Matkalla näin jäniksen ja perhosentoukan. Jänis oli liian nopea kameralle, joten tässä kuva siilikehrääjän toukasta.


Tällaista reissuahan ei voi tehdä somettamatta. Jo neljän kilometrin jälkeen otin selfien Kasurilan laskettelurinteiden luona ja laitoin sen facebookiin. Kymmenen kilometrin jälkeen kuvasin pienen videopätkän. Kahdenkymmenen kilometrin jälkeen tulin Kallansilloille ja pysähdyin vähän pidemmäksi aikaa syömään eväitä ja kuvaamaan keväistä aamua ja maisemia. Fiilis oli erinomainen eikä jaloissa tuntunut miltään. Matka tuntui melkein liian lyhyelle.

Kallavedestä oli jäät lähteneet. Vihdoinkin

Mökkisaari Puijontorninäkymällä
Kun reissua oli jäljellä enää pari kilometriä tein ratkaisevan virheen. Päätin kiertää Itkonniemen kautta, jolloin matka piteni n. kolme kilometriä. Jo vartin kävelyn jälkeen aavistin, että nyt taisi tulla ahnehdittua. Reidet alkoivat krampata ja viimeinen juomapullo hupeni ennen aikojaan. Viimeiset kilometrit muuttuivat reippaasta lenkistä eloonjäämistaisteluksi. Miksi helvetissä minä lähdin tätä kiertotietä, kun olisin jo kotona?

Voikukkia, varma kevään merkki
Kilometri ennen kotia sattui uskomaton yhteensattuma. Kun suu kuivana, reidet hoosiannaan huutaen tökin robottimaisesti eteenpäin, korvanapeissa alkoi soida U2. Kuuntelin viimeiset viisi kilometriä omaa soittolistaa randomilla. Voimien ehtyessä U2:n Bono alkoi laulamaan minulle: Walk on.

Walk on
Walk on
You stay safe tonight

Ja minähän kävelin, koska Bono niin kehotti. Kummallista, minkälainen voima mielellä voi olla. Tuon viimeisen kilometrin aikana en tuntenut kramppeja, en jano enkä väsymystä. Minä vain kävelin U2:n tahtiin ja ihastelin, miten mahtavalta aamu tuntui. Kotona heitin lenkkarit jalasta, heittäydyin sohvalle ja laitoin vaimolle viestin, että 27 kilometriä suoritettu. Viidenkympinvillitys saa aikaan hienoja asioita.


maanantai 22. toukokuuta 2017

Tuliko ero?

Olen välillä pohtinut eroa ja viime yönä ajatus oli päällimmäisenä kitkerän pettymyksen jälkeen. Kaikki näytti vähän aikaa hyvältä, kunnes samat vanhat murheet pulpahtivat pintaan. Tuli niin vahva deja vun tunne, että ihan puistatti. Miksi minä taas uskoin ruusuisiin unelmiin? Miten tästä eteenpäin?

Kyllä minä näen että toinen yrittää, mutta kun yrittäminen pitäisi muuttua teoiksi. Pelkät lupaukset ja loistavan tulevaisuuden maalailu ei enää riitä. Niitä lupauksia on kuultu ja rikottu syksystä asti aivan liian monta kertaa. Ja kun pettymyksiä kasautuu tarpeeksi, sitä antaa itsekin periksi. Mitä minun hyödyttää yrittää? Miksi minä roikun enää mukana? Miksi minä kannustan ja elän toisen rinnalla, jos toinen ei anna tarpeeksi? Suuri kysymys: miksi?

Vastaus on tietenkin rakkaus. Ilman rakkautta tästä ei tulisi mitään. Ilman rakkautta voisin kääntää pääni pois ja olla noteeraamatta toista lainkaan. Ilman rakkautta minua ei enää kiinnostaisi, miten meille käy. Mutta rakkaus on niin syvää, että se saa yrittämään kerta toisensa jälkeen. Kannattelee pettymysten yli ja antaa toivoa, että ehkä tämä joku päivä kääntyy paremmaksi. Ongelmat ratkeavat ja elämme onnellisina elämämme loppuun asti. Yhdessä.

Siispä tunnustan rakkauteni sinulle ja lupaan, että seison rinnallasi niin myötä- kuin vastamäessä. Vastamäkeä on valitettavasti ollut jo monta kuukautta, mutta minä en luovuta. Älä luovuta sinäkään. Joku päivä meidän onni kääntyy, saat vielä nähdä. Jatketaan siis yhdessä tulevaisuuteen ja otetaan vastaan niin voitot kuin tappiot. Koska minä rakastan sinua, Suomen jääkiekkomaajoukkue Leijonat. Vaikka hävisitkin pronssipelin Venäjälle.

PS: Mutta pakko tunnustaa, että Selänteen Teemua ja Nummisen Teppoa on kova ikävä.


Kuva: Pixabay

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Lokkien perkeleellinen kirkunta



"10. toukokuuta: Rakas päiväkirja. 

Tänään tuli (taas) lunta. Kävin kaupassa ja kuulin lokkien kirkuvan. Kirkuvan, koska niillä oli niin perkeleen kylmä. Vaihdoin viidennen kerran kuukauden sisällä autoon talvirenkaat alle. Naapuri sanoi, että olen turhan hätäinen, mutta harjoitus on tehnyt minusta mestarin ja renkaat vaihtuvat jo varsin näppärästi. Velipoika laittoi viestiä Milanosta ja väitti, että siellä on + 21, mutta se on varmaan fake news. Ilmastonmuutoshan on pelkkä myytti. Ei täällä mikään ilmasto muutu, täällä on aina talvi. 

Työkaveri kehui lähtevänsä kahden viikon päästä kesälomalla Espanjaan. On kuulemma kolme viikkoa Madridissa. Mitä järkeä!? Voiko siellä muka käydä kesälomalla hiihtämässä, lasten kanssa pulkkamäessä tai jäällä pilkillä: Ei voi. Mutta täälläpä voi. Ei mulla sitten muuta. Kun katselin routaista maata niin tuli mieleen, että tämän vuoden pakastevihannessadosta tulee varmaan hyvä. Nyt alan nukkumaan ja aamulla sitten lumitöihin. Onneksi lokit hiljenivät. Taisi yöpakkanen tehdä tehtävänsä"


 Kuva: Pixabay

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Neiti kevät




Hän taas tanssii tahtiin valssin
lehmus tuulessa huokailee
vanhan talon puuseinää
aurinko salaa suutelee

Hän on täällä taas
kuinka sua kaipasin
täällä taas
talven yli odotin
ja täällä taas
neiti kevät on tullut kaupunkiin


Murtuu huulet kylmän talven
kaiken alkaa hän uudelleen
jostain kuulen tutun laulun
hänen tiedän taas palanneen


 Hän on täällä taas
kuinka sua kaipasin
täällä taas
talven yli odotin
ja täällä taas
neiti kevät on tullut kaupunkiin



Lapset laulaa suvivirren
kuin vanhus maa huokailee
ensimmäisen leskenlehden
hauraat silmät hän aukaisee


Hän on täällä taas
kuinka sua kaipasin
täällä taas
talven yli odotin
ja täällä taas
neiti kevät on tullut takaisin


 Sanat: Sir Elwoodin hiljaiset värit "Neiti Kevät"
Kuvat: keväiseltä pyöräreissulta ympäri Kuopiota