Ukko-Koli, Akka-Koli, Paha-Koli ja Puu-Juuka

Jokin aika sitten Madventuresista tuttu Riku Rantala kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan Kolista otsikolla: Suomella on maailmanluokan kansallisaarre, emmekä edes tajua sitä.

 

Tuo on ollut totta ainakin omalta osalta. Ala-asteella opettaja järjesti meille luokkaretken Kolille ja Valamon luostariin. Reissu oli ihan ok, muttei jättänyt sen kummempia muistikuvia teini-ikäisen meikäläisen mieleen. Kun vuoden päästä keväällä uusi luokanvalvojamme järjesti meille luokkaretken Valamon luostariin ja Kolille (sama reissu, käänteinen järjestys), oli minun ja luokkakavereiden reaktio: taas tätä paskaa.

Ajat muuttuvat. Vaimo ehdotti, että käydään kesälomalla Kolilla. Matkaa Kuopiosta tulee vaivaiset 160 km (ajoaika reilut kaksi tuntia), eli juuri sopiva päiväreissukohde. Matka-aamuna Kuopiossa vihmoi vettä mutta lämpömittari keikkui  + 18 asteessa. Kun Foreca vielä lupasi Itä-Suomeen pilvistä mutta sateetonta keliä, päätimme lähteä matkaan. Reissun puolivälissä vesisade lakkasi, eli Foreca piti sanansa. 

Parkkipaikka. Loppu matka Kolin laelle piti taivaltaa jalan.

Hyytävä hissimatka huipulle

Olipa paikka muuttunut sitten 70-luvun! Parkkeerasimme auton ja kävelimme parisataa metriä kun löysimme hissin. Ei muuta kun kyytiin ja ylös vuorelle. Laite on tietenkin turvallinen, mutta näin korkeanpaikankammoiselle matka tärisevässä lasikopissa pystysuoraa vuorenseinää ylöspäin aiheutti melkoisia väristyksiä. Paluumatka oli vielä kammottavampi. Voin silti suositella hissiä, jos kävely laelle tekee tiukkaa.

Emme olleet ainoita. Lämmin ja sateeton sää oli houkutellut paikalle runsaasti suomalaisia ja ulkomaalaisia turisteja. Venäläisiä tuntui olevan paikalle eniten. Kolin kansallispuisto on perustettu vuonna 1991, mutta matkailutoimintaa alueella on ollut jo kauan ennen sitä. Suomen matkailuyhdistys vihki Kolin ensimmäisen kuntopolun käyttöön vuonna 1896. Ensimmäinen laskettelurinne avattiin 1930-luvulla. 

Ukko-Kolin näköalapaikka

Kävelimme 1,4 km pitkän luontopolun, jonka varrella oli Ukko-Koli, Akka-Koli ja Paha-Koli. Ukko-Koli on alueen korkein kohta. Paljas kallio kohoaa 253 metriä Pielisjärven yläpuolelle. Mahtavat maisemat! Jotain vastaavaa olen nähnyt vain Puijontornista: kymmenien saarien kirjoma järvimaisema. Taustalla erämaata ja vaarat kohoavat korkeuksiin. Kolin huipulla kävi tuuli, joka hätisti enimmät hyttyset pois, mutta itikkamyrkylle oli kuitenkin käyttöä. Vaaran laella on hyvin opastetut polut ja jyrkimmissä kohdissa puuportaat. Näköalapaikoille pääsi myös tasaisempaa reittiä esim. lastenrattaiden kanssa.

Ukko-Kolilla seisoi ja istuskeli kymmeniä ihmisiä napsimassa kuvia, nauttimassa näkymistä ja syömässä eväitä. Akka-Koli oli huomattavasti suurempi kallioalue, josta avautui maisemat toiselle puolelle vaaraa. Seuraavaksi siirryimme Paha-Kolille, joka oli nimensä veroinen. Kallio on jyrkkä ja nousee sellaisiin korkeuksiin, että meikäläinen jäi suosiolla alas. Jotkut huimapäät seisoivat kallion päällä uhmaten pudotusta. Jyrkänteellä on tarujen mukaan vietetty muinaisia käräjiä, joissa syytetty tyrkättiin Paha-Kolilta alas ja jos tämä säilyi hengissä, hänet todettiin syyttömäksi. Liekö totta mutta miljöö saa kyllä uskomaan mitä kummallisimpiin tarinoihin.

Paha-Koli ikuistettuna alhaalta. Minua ei tuon kallion päälle saanut kirveelläkään

Akka-Kolin laakea kallioalue

Vaelteluun ja valokuvaamiseen kului 1,5 tuntia ja 2,5 km. Paluumatkalla piipahdimme laelle rakennetussa matkailukeskuksessa, jossa oli myytävänä Koli-aiheista kamaa ja maksullinen luontokuvanäyttely. Ja se hissimatka takaisin alas oli todellakin jännittävä.

Mikä ihmeen Puu-Juuka? Säästin tämän tähän viimeiseksi koska ajattelin, että kuvat vanhoista puutaloista eivät välttämättä ime lukijaa mukaansa. Menomatkalla pysähdyimme Juukaan ja kävimme eväsostoksilla paikallisessa marketissa. Kaupassa huomasin kyltin, joka herätti mielenkiintoa. Siinä luki: Musiikki/Elokuvat/Tyhjät kasetit. Tyhjät kasetit? Mitä ihmettä? Tarkempi tarkastelu paljasti, että kyseessä oli tyhjät cd-rom levykkeet ja videokamerassa käytettävät kasetit. Jos hyllystä olisi löytynyt c-kasetteja, olisin välittömästi ostanut yhden matkamuistoksi. 

Simo Vaatehuoneelta hei!

Marketin takana huomasimme markiisin, joka sai meidät pysähtymään ja kaivamaan taas kameraa esiin. Vanhassa, kuluneessa kankaassa luki: VAATEHUONE. Nuoremmat eivät tätä tietenkään tunne, mutta meille 1900-luvun kasvateille ”Simo Vaatehuoneelta hei” oli yksi tunnetuimpia 90-luvun mainoshahmoja. Vaatehuone myytiin kilpailijalle ja ketju ajettiin alas vuonna 2008. Mutta siinä tuo legendaarinen markiisi seisoi jonkun toisen liikkeen ikkunan yläpuolella. Kun samaan aikaan autoradiosta kajahti Modern Talkingin You’re my Heart, You’re my Soul –hitti tuntui, kuin olisimme astuneet aikakoneeseen. 

Niin se Puu-Juuka. Kauppareissun jälkeen ajoimme Puu-Juukaan, joka oli merkitty tienviitoissa nähtävyys –merkeillä. Ja nähtävyyshän tuo pieni puutaloalue tosiaan onkin. Puu-Juuka on hyvin säilynyt entisajan kirkonkylämiljöö. Alueella on 26 yksittäistä suojeltavaa puutaloa1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Rakennuksissa on useita matkamuistoliikkeitä, joissa myydään paikallisten tekemiä käsitöitä. Erään talon pihassa seisoi lauma puisia karhuja. Kaiken kaikkiaan idyllisen näköinen paikka, jossa pääsee hetkeksi sadan vuoden takaiseen tunnelmaan. 

Puu-Juukan kirkonkylän raittia

Tähän vielä pakollinen kirkkorakennusosuus: Juuan kirkko vuodelta 1851. Kirkkorakennus on järjestyksessään kolmas. Kellotapuli on  toisen kirkon peruja vuodelta 1796. 

Juuan kirkko

Kellotapuli vuodelta 1796

 

Kirkon edessä on muistokivi jossa lukee: Sorveusjärven purkaus helluntaina 1806. Mielenkiintoni heräsi ja kotona piti heti googlettaa, mistä oli kysymys. Peda.net kertoo verkkosivullaan tuhoisasta onnettomuudesta, joka kohtasi Juukaa kyseisenä vuonna:

Sorveusjärvi oli kolmisen kilometriä Juuan kirkonkylältä luoteeseen sijoittuvassa vaaraseudussa jota nykyään nimitetään Sorveukseksi siinä ennen sijainneen järven mukaan. Tähän järveen yhtyi vielä lähinnä neljä muuta lampea: Huosiuslampi, Paatinlampi ja Yläjärvi, sekä Sorveuskosken kautta hieman eristäytynyt Ylemmäinen. Lammet muodostivat noin kuuden kilometrin pituisen vesistön. Mutta koko tästä vesistöstä ei lopulta lähtenyt muuta vesireittiä kuin Juuanjokeen laskeva Vanhaksijoeksi kutsuttu puro.

Sen tähden oli Sorveusjärvi aina keväisin ääriään myöten tulvillaan, niin että vesi nousi rantaniityille ja etsi järven eteläpäästä uoman purkautuakseen alas. Pielisen pinta oli paljon alempana Sorveusjärveä, ja sitä vesimäärää piti paikoillaan vain löyhä Pieliselle päin suuntautunut multapengermä. Koko ajan oli ollut vaarana että järven vedenpaino olisi sortanut tuon pengermän ja vierinyt Pieliseen. Kuten sitten kävikin ranta-asukkaiden toimeenpanosta.

Vähän matkaa kaakkoon, Sorveusjärvestä kylälle päin, sijaitsi Vetelä suo, ns. Suurisuo, jota jotkut talolliset yrittivät viljamaaksi tehdä. Kaksi sukua, Väyryset ja Ovaskaiset, kilpailivat kovasti keskenään Suuren suon valtaamisesta peltoalaksi ja sitä hyödyntääkseen. Väyryset veivät voiton tuossa kilvassa ja saivat koko suon itselleen.

Nämä samat naapurukset aiheuttivat keskenään kinatessaan myös Sorveusjärven laskun. Tuossakin tuhossa oli päätekijänä Väyryset, jotka Tanskasen kehotuksesta syksyllä 1805 kaivattivat ojan järven rantapenkereestä Suuren suon laitaan. Silloin ei vielä kuitenkaan lähtenyt järvestä vesi juoksemaan, koska syksy kun oli, vettä ei ollut paljoa.

Kun seuraava kevät koitti, kevät 1806, nousi Sorveusjärvessä vesi suunnattoman korkealle ja ylsi Suurelle suolle vieneeseen ojaan. Vähitellen alkoi siinä ojassa vesi virrata ja kaivaa sitä syvemmäksi. Kun toukokuun viides päivä koitti, katkasi virtaus jo pengermän hiekkaharjanteen ja levisi alempana olleelle Suurelle suolle, josta alkoi taasen virrata Tutinlampeen. Muutamia päiviä jaksoi vesi virrata rauhallisesti uutta uomaansa pitkin.

Toukokuun 25. päivänä koki Sorveusjärvi lopullisen tuhonsa, sillä sinä päivänä puhkaisi järven vedenpaino koko sen korkeamman maan, joka oli järven ja Juuan kirkonkylän alangon välillä.
Oli helluntaipäivä ja kansaa oli kokoontunut tavallista enemmän kirkkoon. Juuri puolenpäivän aikaan kirkkoon tullut kansa kuuli hirveän ryskeen ja kolina, johon saarnaajankin ääni hukkui. Säikähtäneenä ja jo luullen tuomiopäivän tulleen, riensi kansa ulos kirkosta ja kohtasi oudon ja pelottavan näyn. Valtava vesijoukko syöksyi kirkon vieritse kohti notkelmaa, jossa pienellä Juuanjoella oli uomansa.

Pian joki täyttyi ääriään myöten ja heti sen jälkeen valtasi vesi kylän viljellyt tilukset tasangolla. Ja ennen kuin kansa hämmästyksestään selviytyi oli kirkko kumpusaarena, jolla seistessään ihmiset pelkäsivät kokoajan, että vesivyöry ylittäisi kirkkokummun ja pyyhkäisisi kaikki ihmiset siitä varmaan kuolemaan.

Hyvää Juhannusta!

Taas on se aika vuodesta, kun ihmiset painuvat sankoin joukoin järveen/järvelle ja muuta jää palaamatta takaisin. Älkää nyt hyvät ihmiset menkö veneilemään ilman pelastusliivejä. Ja menkää veneilemään ilman viinaa. Eletään yksi juhannus ihmisiksi ja opetellaan pysymään hengissä.

Huumorilehti Pahkasika käsitteli joskus 80-luvulla artikkelissaan juhannushukkumisten ongelmaa. Suurimpana syynä nähtiin ns. veneestä kusemista, eli isännät nousivat veneessä kaljapäissään virtsaamaan laidan yli, horjahtivat ja putosivat veteen. Seuraavana aamuna pelastusporukka naarasi hukkuneen ja suku sai hävetä silmät päästään, kun vainajalla on sepallus auki.

Pahkasian ratkaisu ongelmaan oli seuraava: Housujen vetoketjuihin asennetaan pieni, peukalon kokoinen poiju ja miniketju. Kun uhri sitten horjahtaa virtsatauolla veteen ja uppoaa pohjaa, pieni poiju nousee pintaa kohti ja sulkee siististi sepalluksen. Hukkunut löydetään sepallus kiinni, eli suku säästyy häpeältä.

Jätetään synkkä aihe ja pureudutaan vielä juhannustaikoihin. Niitähän on tehty iät ja ajat. Yhteen uskomukseen kuuluu, että juhannusyöksi laitetaan yhdeksän kukkaan tyynyt alle. Seuraavana yönä näkee unessa tulevan puolison. 

Tässä teille taika, joka toimii varmasti: Mene juhannusfestareiden aikana teltalle ja riisu itsesi alasti. Kulje ilman rihman kiertämää iloisesti hyräillen festarialueen lammelle. Kun kumarrut lammen ylle, näet veden pinnan kuvajaisessa järjestyksenvalvojan.

HAUSKAA JA RAUHALLISTA JUHANNUSTA

Leppävirran Orinoro: Voiko tällaista olla Savossa?

Olin kuullut Orinorosta jo muutama vuosi sitten ja kiinnostuin oitis. Orinoron rotko sijaitsee Leppävirralla (kartta), vain 74 km Kuopiosta eli sopivan päiväreissun päässä. Ensimmäinen yritys käydä paikanpäällä tapahtui pari vuotta sitten, kun järjestin vaimolle yllätystreffit. Pakkasin autoon repun ja retkievästä ja sitten matkaan. Kymmenen kilometriä ennen määränpäätä taivas repesi ja itki sadoin pisaroin, eikä meidän auttanut muuta kuin palata takaisin lähtöpisteeseen. Tapaus otti hieman pattiin ja Orinoro unohtui vähäksi aikaa.

Orinoron luontopolulla on selkeät opasteet

Tänään oli uuden yrityksen vuoro. Vaimo on Pariisissa katsomassa EM-futis, joten minulla oli aikaa retkeillä all by my self. Kyllä, sama tilanne kuin pari vuotta sitten kun reissasin Tuusniemen rotkolaaksoon. Viimeksi vaimo oli Tanskassa, tällä kertaa Ranskassa. Yllättävän runollista.

Orinorolle on todella helppo ajaa. Silti onnistuin eksymään matkalla kerran. Heinäveden tiellä oli iso kyltti Orinoron luontopolku ja viitta vasemmalle. Käännyin siis seuraavasta pikkutiestä vasemmalle. Tie oli totaalinen kinttupolku eikä johtanut mihinkään. Kun palasin päätielle tajusin, että tienviitassa luki 1 km. Eli viitasta yksi kilometri eteenpäin ja sitten vasemmalle. Kun viimein tulin oikeaan risteykseen, en voinut enää erehtyä. Täytyy olla täysi sokea, ellei huomaa opasteviittoja tien varressa.

Luontopolku alkaa Mustinmäen koulun pihasta. Matkaa koululta rotkolle tuli 3,3 km. Suurin osa matkasta taivalletaan metsätietä ja autotietä myöten, joten reitti on helppo. Vasta aivan lopussa luontopolku muuttuu ”luontopoluksi”. Sää oli pilvinen, tuulinen mutta lämmin. Tuulisella metsätiellä sai kulkea aika rauhassa mutta sitten piipahdin tien sivulle kun luonto kutsui ja välittömässä kimpussani oli miljoona itikkaa. Onneksi repusta löytyi hyttysmyrkkyä ja tilanne meni ohi. Ei olisi ollut mitään asiaa tälle retkelle ilman itikkakarkoitetta.

Menomatkalla en törmännyt yhteenkään ihmiseen. Kovin merkillistä kun otti huomioon että on kesä, hyvä ilma ja ihmisillä lomakausi. Vasta rotkossa vastaani käveli nainen, joka jäi vaihtamaan pari sanaa. Hän kertoi olevansa Varkaudesta ja ensimmäistä kertaa Orinorossa. Meikäläiselle reissu oli myös ensimmäinen. Patikoinnin jälkeen tuntui suorastaan kummalliselle, etteivät ihmiset tiedä tästä paikasta enemmän.

Rotkon pohjalle on melkein parikymmenen metrin pudotus

Oronoron rotko on nimittäin henkeäsalpaava. Se on jääkauden tuotos. Ajalta, jolloin sulamisvedet ovat huuhtoneet Kallioiden välissä olevan irtonaisen maa-aineksen, jättäen jälkeensä syvän rotkon. Kun polku saapui rotkolle, edessä häämötti jyrkkä pudotus alas jonnekin. Meikäläinen kurkisti vain varovasti ja kaukaa, ettei korkeanpaikankammo ja huimaus iskeneet. Sitten jatkoin rotkon reunaa myötäilevää polkua kunnes tulin puuportaille, jotka johtivat alas.

Rotkon pohjalle oli rakennettu pitkospuut, joita pitkin alueella on helppo kulkea. Samalla varmistettiin, etteivät retkeilijät tallaa missä sattuu ja vahingoita rotkon herkkää luontoa. Rotko on luonnonsuojelualuetta ja ainakin kasvisto näytti siltä, ettei vastaavaa ole muualla. Tunnelma oli mykistävä. Sadan metrin matkalla pystysuorat, yli kymmenen metriä korkeat kalliot eristivät kaiken äänen ja alhaalla oli hiirenhiljaista. Itse rotko oli kuin Indiana Jonesin lavasteista. Niin upeita kallioita, kaatuneita puita ja luonnonvaraista maastoa en ole nähnyt aikaisemmin. Tuli epätodellinen olo, että voiko tämä todellakin olla Savossa? Niin lähellä kotia!

Kalliossa oli mielenkiintoisia muotoja. Melkein kuin ihmisen tekemiä

Kiersin koko Orinoron luontopolun, jolle tuli matkaa n. 8 km. Matkan varrella oli nuotiopaikka, jossa söin eväät ja katsoin metsälammen liplatusta. Tuuli humisi ja linnut lauloivat. Jotain sellaista, mitä ei betonilähiössä koe. Mietin kävellessä, miten terapeuttista luonnossa kulkeminen on. Ajatukset kulkevat tajunnanvirtaa ja satunnainen koppakuoriainen tai perhonen näyttää mukavan tutulle. Aivan kuin silloin poikavuosina, kun rakensimme kavereiden kanssa metsään majoja ja leikimme intiaania. Noista ajoista on kulunut neljäkymmentä vuotta. Kyllä metsään pitää mennä useammin, ettei vieraannu liikaa luonnosta.

Rotkon lähellä on laavu

Laavun vieraskirja. Tuli raapustettua terveiset

Metsälampia matkan varrella

Maisemakohde kuulosti mielenkiintoiselle

Maisemakohteen tie vei kuitenkin tämän maalaistalon pihaan. Kaupunkilaisena alkoi ujostuttamaan, joten jätin maisemat katsomatta.