keskiviikko 30. marraskuuta 2016

World is weired goes joulukalenteri

Huomenna se alkaa. Sain ajatuksen tehdä joulukalenterin. Avaan joka aamu "luukun" eli postaan jotain jouluun liittyvää muistoa. Koetan pysyä blogini teemassa, eli tiedossa on outoja tositarinoita... Nähdään! T: Kunnegut



Ps: Saa kommentoida.


lauantai 26. marraskuuta 2016

White Friday



Eilen oli Black Friday. Minä vietin White Fridayta. Pakkasin repun, puin päälle ja lähdin Puijolle. Pakkasta oli aste ja viitisen senttiä lunta maassa. Täydellinen päivä pienelle retkelle.


Hyvin kiteytetty
Jotenkin koko Black Friday –konsepti kuvottaa. Me tiedämme, mitä kuluttaminen aiheuttaa maailmalle. Silti pitäisi kuluttaa lisää, mikä on täysin kestämätön yhtälö. Erilaiset tutkimukset ja dokumentit aiheesta lisäävät tuskaa. Mitä tästä kaikesta on jäljellä sadan vuoden päästä? Maailma on erilainen paikka lapsenlapsenlapsille. 



Puijon luonnonsuojelualue perustettiin jo vuonna 1928. Alueella on kolme n. kahdeksan kilometrin pituista luontopolkua. Suunnistin Puijonnokassa sijaitsevalle laavulle paistamaan makkaraa. Laavu sijaitsee korkean mäen laella ja sieltä aukeaa upeat näkymät Kallavedelle. Maisemassa sielu lepää.

Edellisellä Puijon reissulla postasin Kadonneen jäljillä –tarinan. Tälläkin kertaa mielikuvitus meinasi lähteä laukalle, kun jäin tutkimaan hangessa näkyviä jälkiä. Eritoten yksi jälki herätti mielenkiintoa. Se oli kuin pienisorkkaisen eläimen jälki, ja jälkien välit olivat sen verran pitkät että kohde vaikutti juosseen vauhdilla. Ehdin pähkäillä tätä hetken kunnes vastaan tuli ko. kulkija ja tajusin, mistä on kyse: sauvakävelijä. Meikäläinen on umpisurkea jälkien tulkinnassa, kuten vuosi sitten kesällä kävi ilmi.



Kuva sisältää tahatonta tuotesijoittelua


Mikään ei ole parempaa kuin nuotiolla paistettu makkara ja termarimukista juotu kahvi. Nuotion sytyttäminen oli emäurakka, koska laavun vieressä olevan puuvajan halot olivat märkiä. Ähräsin puusta ohuempia tikkuja ja kasasin sanomalehtiä niin, että nuotio onnistui. Paksummat puut eivät palaneet missään vaiheessa.


Ufo?
Paluumatkalla ilta alkoi hämärtää. Kello oli puoli neljä. Puiden yläpuolelle ilmestyi kirkkaita valoja. Ufo? No ei ollut. Puijontorni on iltavalaistuksessa upea näky.


Mitäs jos aina silloin tällöin ei osteta mitään. Mennään metsään ja kuunnellaan, kun varis raakkuu kuusenlatvassa. Joku fiksumpi on sanonut, että parhaat asiat maailmassa on ilmaisia. Pitänee paikkansa.

Muita Puijo -aiheisia postauksia: 


torstai 24. marraskuuta 2016

Taisteluhautoja Savon sydämessä


Kulutin eilen sateista päivää Kuopion museossa. Keskiviikkoisin museoon pääsee veikkauskortilla ilmaiseksi. Kummallisin uusi tieto oli, että Kuopion ympäristössä on venäläisten sata vuotta sitten kaivamia juoksuhautoja ja taistelupesäkkeitä. Sata vuotta sitten olimme osa Venäjää, mutta mitä taisteluhaudat tekevät sisämaassa kaukana silloisen valtakunnan rajoista?  Se selviää kohta.


Kuopion museossa ei kävijää vedetä nenästä. Päinvastoin.

Kuopion museorakennus on jo itsessään nähtävyys. Kivinen jugendlinna rakennettiin vuonna 1907 nimenomaan museoksi. Linna keskellä kaupunkia, tykkään. Tällä kertaa jätin luonnonhistoriallisen osaston väliin ja marssin suoraan yläkertaan tutkimaan kulttuurihistoriallisia kokoelmia. Ensimmäisessä huoneessa törmäsin venäläisiin sotilaisiin, juoksuhautoihin ja konekivääripesäkkeeseen. Näyttelyn nimi on Ensimmäisellä puolustuslinjalla. 1. maailmansodan jäljet Pohjois-Savossa. 




Vuonna 1915 Venäjä taisteli Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Ilmassa leijui uhka Saksan hyökkäämisestä Suomen halki valtakunnan pääkaupunkiin Pietariin. Sisä-Suomessa aloitettiin linnoitustyöt. Läntisin, ns. ensimmäinen puolustuslinja kulki Pohjois-Savon kautta. Siihen kuului juoksuhaudat ja kenttälinnoitukset Siilinjärven Hanhimäellä ja Tervon Vallikankaalla, viidenkymmenen kilometrin säteellä Kuopiosta. Tarkoituksena oli pysäyttää mahdollinen Lännestä tuleva saksalaisinvaasio, ennen kuin vihollinen pääsee etenemään Pietariin asti.
 
Pontentiaalinen vihollinen. Kuva: Pixabay

Tervon juoksuhaudat olivat pitkään unohduksissa, kunnes everstiluutnantti Pertti Huttunen teki vuonna 2008 aloitteen niiden kunnostamisesta matkakohteeksi. Tänä vuonna Tervon kunnanvaltuusto esitti 10 000 euron määrärahaa konekivääripesäkkeen ja yhdyshaudan jäljitelmien rakentamiseen. Aloite herätti hilpeyttä, sillä nythän eletään vilkasta kuntaliitosten aikaa. Vallikankaalle rakennettu sotahistoriallinen matkakohde sijaitsee Tervon ja Kuopioon liittyneen Karttulan rajalla. Tervon kunnanhallituksen puheenjohtaja vitsaili hankkeesta facebookissa:

Olenhan minä aina tiennyt, että käymme tiukkaa taistelua pienen kunnan olemassaolon puolesta, mutta ensimmäisen kerran teimme määrärahavarauksen konekivääripesäkettä varten.

Lähde: Savon Sanomat

Museossa oli konekivääripesäkkeen malli. Tällainen tulee Tervon ja Karttulan rajalle.
Savossa ei käyty ensimmäistäkään taistelua ja maailmansodan jälkeen paikalliset käyttivät linnoitusten materiaalit rakennustarpeiksi. Mielenkiintoista, miten ensimmäinen maailmansota on vaikuttanut myös täällä. Ensi kesänä on tarkoitus tutustua juoksuhautoihin paikan päällä.


Ruotsinvallan aikaisia aseita. Museon kokoelma.

Kuopion museon savutupa



Savutuvat olivat yleisiä asumuksia Pohjois-Savossa. Kun tupaa lämmitettiin, savu tuprusi vapaasti sisälle huoneeseen. Hyvin rakennetuissa ja 4-5 m korkuisissa tuvissa lämmitysvaiheen aikana savu leijaili niin korkealla, että ihmiset pystyivät kävelemään suorina savun heitä häiritsemättä. Savuton tila saattoi olla jopa n. 1,5-2 m. Matalimmissa ja huonommin rakennetuissa tuvissa savu saattoi laskeutua hyvinkin alas. Tällöin sisälle jääneet ihmiset joutuivat painautumaan lattialle pitkäkseen odottaessaan savun poistumista.


Tältä näytti ensimmäinen, puinen Puijontorni vuonna 1856.

70-luvun matkailua

70-luvulla oli hauskan nimisiä telttoja.

Alli Karvosen kahvikauppa

Tuoreet pavut lajiteltuna omiin laareihinsa

Alli Karvosen kahvikauppa Kuopion museossa. Kahvikauppa toimi Puijonkadulla vuosina 1933 - 1969. Ennen vanhaa nuoret saivat luvan juoda kahvia vasta kun olivat käyneet rippikoulun.


Ruotsin ja Venäjän vallan vaikutus näkyi aikoinaan katujen nimissä ja virastotalojen kylteissä

Museon tornissa oleva näyttelytila
 
Lignell  & Piispasen alkoholitehdas on toiminut Kuopiossa vuodesta 1852. Olennainen osa paikkakunnan yrityshistoriaa.

Stipendiaatit keräsivät museolle lähiseudulta kulttuuriin liittyviä asioita ja esineitä.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Pauli Hanhiniemi ja Retkue, Henry's Pub Kuopio 19.11.2016



Pauli Hanhiniemi Retkuineen esiintyi Kuopion Henry’s Pubissa, ja pitihän sinne tämänkin retkun päästä. Keikka oli melkein loppuunmyyty ja ulkona jono ulottui pitkälle Kauppakadun puolelle. 



Pauli Aatos tuli paikalle kellontarkasti ja keikka nytkähti käyntiin klo 23. Jo toisena kuultiin uudelta Pölyä, Hiuksia, Risuja –albumilta singlebiisin Suru teki lähtöään. Hanhiniemi on kertonut haastattelussa, että elämä tuntuu valoisammalta ja se näkyy sanoituksessa:

Suru teki lähtöään, ja mä näin
Sen ovellani empivän, mene vaan, mene vaan
Suru teki lähtöään, tajusin
Että sitä pyytelis enää en takaisin
Matkaan, matkaan
Minnekkäpä suuntakaan
Matkaan, matkaan 
Tuskin tavataa



Seuraavina kuultiin mm. Hiekkalaulu ja Heinäkuu huhtikuu. Olin ensimmäistä kertaa Paulin soolokeikalla joten meikäläinen odotti mielenkiinnolla, kuullaanko myös Kolmannen Naisen repertuaaria. Vastaus tuli pian, kun bändi esitti kappaleen Tuli vain mieleen. Erittäin hieno sävellys, joka uppoaa tämän vaarin sielunmaisemaan ja saa aina silmäkulman kostumaan:

Mikäs vaaria naurattaa, sen lapsenlapset siltä kyselivät niin
Ne kävi siltä sitä tivaamaan, ku me aidan yli juteltiin
Mikäs vaaria naurattaa, kun sillä hymynkare nousi suupieleen
Se vastas: "Tuli vain mieleen..."

Se oli mulle ystävällinen, teki helpoksi mun kotiutumisen
Koskaan oikein kiitellyt en, mitäs näistä: kesken komennusmiesten
Nyt se tuli sit' mieleen
kun heinä keinun alla kasvanut on ja vanha jätkä siitä lähti lepohon


Herkistelyistä siirryttiin sujuvasti rennompiin svääreihin, kun Muutkin mokaa otti yleisön mukaan yhteislauluun:

Mä en kaipaa kiikkuun riippumaan
kun käsitän, ett muutkin mokaa.
Enkä karkaa kauas Nevadaan
kun käsitän, muutkin mokaa.
Kärsinyt on kantapää
mut se kantaa hedelmää.
Typeryyttään on vaan vaikee myöntää,
myönnän sen.

Tää ei oo ihan haudan vakavaa
muutkin mokaa.
Mua saa, mua täytyy valistaa
muutkin mokaa.



Erobiisi Siipeen jos sain vei takaisin melankoliaan. Tunneskaalan vaihtelun Pauli Hanhiniemi hallitsee mestarillisesti. Kaiken perusta on sielukas tulkinta, joka riipii sydänjuuria ja saa välillä hymyilemään hillittömästi. Kaverin karismassa on jotain, mihin monikaan ei Suomessa yllä: vilpitöntä renttua ja reissumiestä, joka laulaa rehellisesti sydänsuruista, mokista ja pettymyksistä ja siinä samalla lohduttaa fanejaan, että tää ei oo niin haudan vakavaa. Muutkin mokaa.

Keikan aikana kuultiin vielä kaksi Kolmannen Naisen biisiä: Valehtelisin jos väittäisin ja Äiti pojasta pappia toivoi. Ensimmäiseen sopi kuin nyrkki silmään, että Pauli lauloi biisin sekä suomeksi että ranskaksi. Jälkimmäinen oli sitten totaalista kansan karaokea. Kun tämän ajan lauluja joskus kanonisoidaan, Äiti pojasta pappia toivoi on takuuvarmasti yksi uusista kansanlauluista.


Uudelta albumilta kuultiin vielä mm. nimibiisi Pölyä, Hiuksia, Risuja sekä Joutilas. Keikka kesti kaikkinensa tunnin ja kaksikymmentä minuuttia. Hanhiniemi retkueineen poistui ja jätti jälkeensä salillisen onnellisia ihmisiä. Tätä lisää Pauli, kiitos.



tiistai 15. marraskuuta 2016

80-luvun kännykkä



Kuva: Company.Nokia.Com

Olen aikaisemmin kertonut, miten tiukasti pistän hanttiin uudelle teknologialle. Mutta on meikäläinen joskus ollut myös aivan kehityksen aallonharjalla. Sain nimittäin ensimmäisen kännykkäni vuonna 1984.

Varsinainen kännykkä se ei tosin ollut, nykymittapuulla mitattuna. Mobira Talkman NMT 450 oli paremminkin raahattava puhelin. Siihen kuului salkun kokoinen, viisi kiloa painava akku ja luuri. Mutta olihan se hieno! 10-numeroinen nestekidenäyttö, 51 numeron muisti ja akku kesti peräti kahdeksan tuntia. Tosin muistelen, että meikäläisen Mobirassa akku ehtyi tunnissa.

Olin töissä edustajana. Myin perunatuotteita (ranskalaisia, kuorittuja talousperunoita, multaperunoita) ja vihanneksia suurkeittiöille, ravintoloille, lounaspaikoille ja grilleille Pohjois-Savossa. Pitääkin joku kerta postata 80-luvun grilleistä, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon. Tämä oli aikaa ennen mäkkäreitä ja hesejä.

Olihan tuo Mobira melkoinen murikka kannettavaksi. Siksipä en sitä juuri kantanutkaan muuta kuin aamulla autoon ja illalla kotiin. Kerran puhelin osoittautui kullan arvoiseksi, kun Leppävirralla ylämäessä kylmäauton kardaaniakseli pomppasi paikaltaan ja kilisteli asfalttia vasten. Ilman kardaania matka tyssäsi siihen, mutta onneksi oli puhelin ja reilun tunnin päästä vara-autolla tien päällä.

Tiedä häntä miten suosittuja nuo puhelimet olisi tänään? Ainakin ihmiset olisivat riskimmässä kunnossa, kun joka paikkaan pitäisi köijätä viiden kilon painoa.

Lähde: Oma muisti ja Elias, Elektroniikkaa Salosta

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Hyvää Isänpäivää ja Movemberia isät!





On taas se aika vuodesta, jolloin joka paikassa vastaan kävelee nuoria ja vanhoja poikia viiksekkäitä. Enkä tarkoita joulutonttuja. Useilla työpaikoilla perustetaan Movember –ryhmiä. Minulle koko 90-luku oli pelkkää movemberia. Siitä on todisteena muutama valokuva, jotka aiheuttavat omituista hilpeyttä paremmassa puoliskossa. Ei viikset miestä pahenna, jos ei mies viiksiä.

Koko Movember –konsepti on jotenkin nurinkurinen. Eturauhasyöpätietoisuuden vuoksi kasvatetaan viikset? Entäs suu- ja kurkunpääsyöpä? Perustetaanko joskus Nuctober (nude october), ajellaan alakerta posliiniksi ja jaetaan facessa ennen ja jälkeen kuvia? Sanon samaan hengenvetoon teille, jotka saitte jo tästä kipinän: älä tee sitä. En osallistu Nuctoberiin enkä halua nähdä somessa aiheesta ennen enkä jälkeen kuvia.



Mutta leikki sikseen. Eturauhassyöpä ei ole leikin asia. Movember on kansainvälinen hyväntekeväisyyskampanja, johon osallistuvat miehet kasvattavat itselleen viikset marraskuun ajaksi. Kampanjan tarkoituksena on kerätä varoja ja lisätä tietoisuutta miesten terveysongelmista kuten eturauhassyövästä, kivessyövästä, mielenterveysongelmista ja liikunnan puutteesta. Asia on tärkeä ja näin Isänpäivänä polttavan ajankohtainen.



Tänään tuli mieleen eräs Isänpäiväkortti, jonka tekaisin ala-asteikäisenä omalle isälleni. Siihen aikaan kortit tehtiin koulussa kuvaamataidon tunnilla. Omatekemän kortin kanteen piirsin isän kohtuullisen realistisesti eli hieman vatsakkaana. Kortin sisäsivulla oli seuraavanlainen runo (myös omatekemä):

Isä syö kinkkua, pekonia, juustoa ja rasvaa
makkaraa ja perunaa ja maha senkun kasvaa
Hyvää Isänpäivää Isä!


Hyvää Isänpäivää omalle isälle ja kaikille muillekin isille. Muistakaahan tutkia aika ajoin kiveksiänne, niin saadaan olla isiä vielä pitkän aikaa.

Kuvat: Pixabay


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Aikuistumisriitti




Satuin joskus katsomaan dokkarin jossa näytettiin, miten eräässä kehitysmaan pikkukylässä tehtiin pojista miehiä. Systeemi meni jotenkin näin: Kylän luotetut miehet veivät 10-15 -vuotiaat pojat mukanaan sademetsään. Parin päivän päästä he palasivat keho täynnä tatuointeja ja silmissä katse, joka ei ollut enää pojan. He näyttivät aikuisilta, joita oli juuri kusetettu.

Meiltä tämmöinen aikuistumisriitti puuttuu. No onhan se ripari, tiedän, mutta ei se riitä. Viikko leirinuotiolla lauleskellen virsiä ja lähimmäisen rakkautta ja plaa plaa plaa. Mutta opettaako tämä nuorille, että maailma on kova ja v-mäinen paikka? Ei. Testaa vaikka: Mene aamuyöllä nakkikioskin jonoon, vedä vierasta avokämmenellä poskelle ja katso, kääntääkö tämä ison kirjan mukaisesti sen toisen posken. Saat nimittäin niin kovaa turpaan, että aamulla et tiedä onko kesä- vai talviaika. Ja ainoa, mikä tuli käännetyksi, on lompakkosi.

Miksi suomalaiset lähtevät mukaan nigerialaiskirjeisiin, äänestävät kylähulluja eduskuntaan ja liittyvät katupartioihin? Vastaus on yksinkertainen: koska meitä ei ole kusetettu kunnolla! Aikuiset  toimivat vieläkin lapsenuskossa ja lähtevät milloin mihinkin humpuukiin mukaan. Meillä pitäisi olla aikuistumisriitti, joka antaa eväät kohdata elämä ja katalat kanssaeläjät. Enkä nyt tarkoita mitään niin radikaalia, kuin öitä pimeässä metsässä nahka hakattuna täyteen tatuointeja. Tarkoitan jotain vähän suomalaisempaa, jotain nykyaikaisempaa. Jotta suomalaisen lapsenusko saadaan tapettua, tarvitaan kusettaja, johon kusetettava luottaa täysin: joku omasta perhepiiristä. Tässä ehdotuksia aikuistumisriittiviikolle:

Skenaario no 1:
Vanhemmat kertovat teini-ikäiselle tytölle, että tämä on adoptoitu Belgiasta. Tytön valtaa shokki ja alkaa seitsemän päivää täynnä epätietoisuutta, pettymystä, kauhua ja epätoivoa. Viikon jälkeen vanhemmat istuttavat jälkikasvun uudestaan sohvalle ja toteavat iloisesti nauraen: No etkä ole!

Skenaario no 2:
Pikkupojan idoli, futista pelaava setä, kertoo perheelle lähtevänsä sukupuolenvaihdosleikkaukseen ja muuttavansa Ibizalle. Poika on shokissa kun kuulee, että Asko-sedästä tulee Agnetha-täti. Viikon päästä koko huijaus paljastetaan, eikä poika usko enää koskaan idoleihin.

Skenaario no 3:
Mummo ja pappa kertovat lapsenlapsille eroavansa. Mummo on rakastunut naapurin Raneen. Rakkautta ei häiritse edes tieto, että mummo on Ranea viisikymmentä vuotta vanhempi. Lapsenlapset itkevät viikon lohduttomasti kunnes isovanhemmat paljastavat juonen. Lapsia on kusetettu ja he ovat valmiita kohtaamaan pahan maailman, jossa kaikki on mahdollista.

Elämä kusettaa. Jos käy tuuri, sinua kusettavat vain auto- tai asuntokauppias. Jos kuulut meihin enemmistöön, sinua kusettavat elämäsi aikana sadistinen opettaja, petollinen puoliso, narkomaanipoika, kuolinpesän rahat kääntävä sisko ja/tai paras ystävä. Jos purjehdit läpi elämän ilman kusetusta, tajuat elämän tarkoituksen vasta kuolinvuoteella. Siinä pitkällisen sairauden riuduttamana, kun kaikki maailman morfiini ei riitä viemään kipujasi, parkaiset: Mitä helvettiä? Miksei kukaan kertonut tästä minulle? Minunhan piti vain nukkua pois!!!!

Kuvat: Pixabay