lauantai 30. huhtikuuta 2016

Innotonta pohdintaa



Mies kun tulee tiettyyn ikään, niin ei häntä innosta enää mikään. Jotenkin tällaiselta tuntuu, vaikka kevät tulee kohisten ja päivät pitenevät. Onhan näitä keväitä ollut ennenkin, ei kiinnosta. Asioista tulee väsynyt ”nähty-tehty” fiilis.  Siksi olen salaa kateellinen meidän koiralle.

Tarkennuksena tähän alkuun, että koira ei ole varsinaisesti meidän eikä minun, vaan vaimon. Kun puoliso astui elämääni seitsemän vuotta sitten, mukana tuli kolme lasta ja koira. Eli tästä voi päätellä että lemmikillä on jo ikää. Itse asiassa ihmisen iässä laskettuna Tessu (nimi muutettu) täyttää tänä vuonna seitsemänkymmentäseitsemän vuotta. Mutta silti tämä veteraani jaksaa innostua ensilumesta, puistossa käynnistä, hajuista ja mauista. Varsinkin näin keväällä kun lumi sulaa pois ja paljastaa tuoksuvan mullan. Siinä mennään kuono kiinni tantereessa hitaasti ja hartaasti. Ihailtavaa.

Olisi pirun hienoa saada itsekin kiksejä elämän pienistä iloista: tanssia riemusta lumihiutaleiden seassa, ulvoa ohiajavalle hälytysajoneuvolle ja rähistä postinjakajalle. Miten rikasta elämä olisikaan, jos kaikki pienet asiat tuntuisivat jotenkin… hienolta, suurelta. Joltain, mitä odottaa innolla joka ikinen aamu.

Olisinpa kuin koira. Sitä minä olen tässä pohtinut väsyneenä muutaman päivän. Tosin koirilla on muutama asia, joita en kadehdi. Puistoon ulostaminen olisi muuten huoletonta ja vapauttavaa, mutta en välttämättä halua kontata nenä kiinni naapurin paskassa ja tutkia, mitä se Artturi on edellisenä iltana syönyt. Miksi koirat muuten tekevät niin? Koiralla on äärettömän tarkka hajuaisti ja hajumuisti. Minkä helvetin takia sen pitää työntää tarkka kuononsa kiinni paskaan? Eikö tuon hajun saisi selville vähän kauempaakin. Ihmettelen vaan.

Ehkä tuo koiranelämä ei ihan sopisi meidän sosiaalisiin normistoihin. Coctailkutsuilla ei esimerkiksi ole suotavaa haistella uuden tuttavuuden persettä. Turpaanhan siinä saa välittömästi. Eikä vaimo varmaan katsoisi hyvällä, jos joka kevät ryntäisin narttujen perään ja yrittäisin päästä kanssaan intiimimpään kanssakäymiseen. Puoliso antaisi varmasti kaksi vaihtoehtoa: joko erotaan tai menen leikattavaksi. Koska en halua kumpaakaan, jätän tämän koirapohdinnan tähän. Innostuinpahan ainakin kirjoittamaan.  


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti