Vuosi 1983. Suonenjoen Mansikkakarnevaaleille oli tullut
miljoonia (lue: kymmenisentuhatta) vieraita ja meno oli sen mukainen.
Kaarihallilla esiintyivät sen ajan suosituimmat artistit ja maksulliselle
karnevaalialueelle oli tungosta aamutunneille asti. Sitten tapahtui jotain
odottamatonta: Yksi karnevaalivieras puukotettiin hengiltä ja toinen löytyi
hukkuneena Kaatron lammesta. Kyseessä ei ollut sarjamurhaaja vaan tapausten
yhteinen nimittäjä oli alkoholi. Seuraavan viikon Apulehti julkaisi monisivuisen
selonteon tapahtumista otsikolla: Mädäntyneet Mansikkakarnevaalit. Kunnanisät
säikähtivät, seuraavan kesän juhlat peruttiin ja vuodesta 1970 alkanut perinne
katkesi.
Karnevaalit selvisivät säikähdyksellä ja tuon yhden
välivuoden (1984) jälkeen juhlista muokattiin enemmän paikalliset kyläkinkerit. Viime kesänä oli Mansikkakarnevaalien 45-vuotis juhlakemut. Se oli pakko lähteä
näkemään ja kokemaan. Muistan hyvin kun itse täytin 45. Mansikkakarnevaalit
vaikuttivat yhtä vetreälle kuin minä tuossa iässä. Mutta annanhan olla, parin
vuoden päästä karnevaalienkin selkä jäykistyy, niveliä alkaa kolottaa ja vatsa
toimii miten sattuu. Kyllä minä tiedän.
 |
| Remu |
Lauantain esiintyjäkaarti oli yllättävän nimekäs. Aluksi
mansikkatytöt saattelivat lavalle Remun, joka esitti All Stars bändinsä kanssa
Hurriganesin ikivihreitä. Sitten mansikkatytöksi kruunattiin Kia Huttunen
Espoosta ja tämän kunniaksi taivas alkoi itkeä sadoin pisaroin niin, että Dingo
piti kuunnella olutteltan suojissa. Illan päätteeksi Pete Parkkonen laittoi
naiset kirkumaan ja meidät miehet kiristelemään kateellisena hampaita. No ei
nyt tosissaan. Hyvin se veti.
 |
| Pete Parkkonen |
Mansikkakarnevaaleilla törmäsin tuttuun, joka kertoi
pitävänsä kovasti blogistani. Myös muutama muu ystävä on kiitellyt ja kehunut.
Olen todella hämmentynyt. Hämmennykseni johtuu siitä, etten aina muista,
että näitä lukevat oikeat ihmiset. Kirjoittamiseen liittyy muutama trauma
1900-luvulta. Ala-asteella minulla oli luokanvalvojana vanha neiti, jolla oli
tapana lukea parhaat ainekirjoitukset ääneen koko luokalle. Jos opettaja piti
aineesta oikein paljon, hän kutsui oppilaan luokan eteen ja halasi iloisen
tiukasta. Alle murrosikäiselle pojalle tämä oli ehkä pahinta, mitä koulussa
joutui kokemaan. Pari kertaa hän mankeloi minutkin onnistuneen esseen
kunniaksi.
 |
| Dingo |
Lukiossa äidinkielen opettaja odotti minulta
ylioppilaskirjoituksista ällää. Kun sitten kirjoitin äidinkielestä ämmän, hän
tuli luokseni ja sanoi, että ”tottahan sinä tulet syksyllä korottamaan
arvosanaasi”. Totta kai, totesin ääneen mutta sielussani kiljuin: ”Olen just
päättänyt kolmen vuoden opiskelurupeaman, josta pari viimeistä kuukautta on
ollut helvetillistä lukemista kirjoituksia varten. Päässäni on valkolakki, ohi
on. Tulenko korottamaan arvosanojani? MITÄPÄ LUULET!” Kaikki kunnia jo
edesmenneelle äikänmaikalle. Ilman häntä en olisi kirjoittanut ämmääkään.
Mutta ei siinä mitään. Onhan se mukavaa jos onnistuu
kirjoittamaan joskus jotain, mikä koskettaa jotakuta jossain jollain lailla.
Kiitos siis sukulaisille, ystäville, tutuille ja tuntemattomille tsempeistä ja
kommenteista. Ja jos olette kiittäneet ja kehuneet pelkästä säälistä niin ei se
mitään, älkää kertoko sitä mulle. Näin on ihan hyvä.
 |
| Neumann |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti