Kansalaiset, medborgare!

Eduskuntavaalit ovat ohi ja poden vaalikrapulaa. Tai ehkä tämä on vain krapulaa. Mutta tiedän, että ainakin yhdellä läpipäässeellä ehdokkaalla on samanlainen olo. Itse asiassa Hakkaraisen Teuvon vaalimenestys sai minutkin innostumaan asiasta. Ehkä neljä vuoden päästä asetun ehdokkaaksi ja koetan onneani. Kuinka vaikeaa se voi muka olla?

Ensinnä pitää ottaa selvää, mistä äänestäjät pitävät. Ja mistä he eivät pidä. Kaikkia ei voi miellyttää, joten pitää tavoitella mahdollisimman suurta yhtenäistä joukkoa. Lähdetään siis ihan perusteista.

Eduskuntavaaleissa valitaan kansanedustajat Suomen kansalle. Otan siis tähtäimeen Suomen kansan. Koska asun täällä Savo-Karjala vaalipiirissä, pitää kohderyhmä supistaa savolaisiin ja karjalaisiin. Mikäs meitä yhdistää? Heimoviha? Kateus? Kierous? Ei nyt kuitenkaan. Mukavia, leppoisia heimoja ollaan molemmat. Elämää eletään kohtuudella eikä keulita turhia. Töitä tehdään, leipää syödään ja sitä rataa.

Mutta entäs sitten se työ? Mitä mieltä itäsuomalainen duunari on työstä? Rakkaudesta lajiin? Vaikka lottovoitto tulisi, niin en minä näitä hommia lopettais? Työ ensin, sitten huvi? Ei sinne päinkään. Itäsuomalainen duunari vihaa esimiestään, inhoaa työtään ja parhaimmillaan sietää työtoveriaan. Työtä kuvaillaan sanoilla: paskaa, syvältä, hanurista ja perseestä. Työntekijöiden mielestä työnantaja ei ymmärrä työntekijöitä, ei anna heidän johtaa työpaikkaa eikä luoda omaa, markkinavoimia haastavaa utopiaa. Koska työntekijät tietävät parhaiten, miten työt pitäisi tehdä.

Tässä on neljän vuoden päästä minun saumani. En vielä tiedä, minkä puolueen listoille lähden vai olenko täysin riippumaton, mutta vaalilauseeni on jo valmis. Se kuuluu:

LISÄÄ LIKSAA, LISÄÄ LOMIA, LYHYEMMÄT TYÖPÄIVÄT!!!

Kysynkin nyt, näin neljä vuotta ennakkoon, mitä tunteita vaalilauseeni herättää? Äänestäisitkö minua? Mitään en lupaa, parhaani lupaan tehdä. Katsotaan sitten, mihin se riittää.