lauantai 28. helmikuuta 2015

Mitä Isis tekee museossa?



Piti taas tarttua kynään, anteeksi näppikseen, kun pistää niin vihaksi. Mutta lupaan rauhoittaa raivoni, viilentää vihani, argumentoida aiheesta ja tuoda turhautumiseni sivistyneesti esiin. Onkohan minusta tulossa pikku hiljaa mielensäpahoittaja? Tällä maailmanmenolla näyttää uhkaavasti siltä.

Mutta ensin sponsoroimaton mainos Kuopion museoiden puolesta näin vannoutuneelta museoiden ystävältä. Jos asut tai käyt kulmilla niin käy ihmeessä tutustumassa kaupungin museotarjontaan.

Kuopion Museo sijaitsee osoitteessa Kauppakatu 23. Museorakennus itsessään on nähtävyys, sillä se on vuonna 1907 rakennettu jugend-tyylinen linna. Rakennuksessa sijaitsee Kuopion luonnontieteellinen museon ja Kuopion kulttuuritieteellisen museon näyttelytilat. Luonnontieteellisessä museossa on Suomen luonnonvaraisten eläinten näyttely. Vitriineistä voit bongata susia, karhuja, hirviä, ilveksiä, mammutin ja jopa esihistoriallisen ihmisperheen leirinuotiolla. Kulttuuritieteellisessä museossa on esineitä Pohjois-Savon esihistoriasta aina 1900-luvulle saakka.
Päälippu 8 € / 5 €, alle 18-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi. Avoinna ti – la klo 10 – 17.00.

Kuopion Museo Kauppakatu 23

Kuopion Korttelimuseo sijaitsee osoitteessa Kirkkokatu 22. Museoalue muodostuu yhdentoista puutalon muodostamasta korttelista. Vanhimmat rakennukset ovat 1700-luvun lopulta ja nuorimmat 1800-luvun lopulta. Rakennusten sisältä löytyy mm. kutojan tupa, räätälin verstas, porstuanpojankamari, myymälä, varastohuone ja apteekki. Miljöö on kuin aikakone ja vie ajatukset vuosisatojen taakse.
Päälippu 6 € / 4 €, alle 18-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi. Avoinna talvikaudella 1.9. – 14.5. ti-la klo 10 – 15.00. Kesäkaudella 15.5. – 31.8 ti – la klo 10 – 17.00.
Kuopion Korttelimuseo Kirkkokatu 22


Kuopion Taidemuseo sijaitsee osoitteessa Kauppakatu 35. Rakennus on entinen Kansallis-Osake-Pankin talo vuodelta 1904, eli taideteos jo itsessään. Museon kokoelmiin kuuluu 6700 teosta. Alakerta toimii vaihtuvana näyttelytilana ja yläkerrassa on perusnäyttely, jossa voi bongata mm. Juho Rissasen, Von Wrightin veljesten ja Matti Kaipaisen tauluja.
Pääsylippu 6 € / 4€. Avoinna ti – la klo 10 – 17.00.

Jos laiskottaa niin se ei ole mikään tekosyy. Kuopion torilta museoihin on matkaa alle viisisataa metriä. Ei muuta kuin auto torin alle parkkiin ja pieni kävelymatka perille. Ja jos olet nuuka niin tee näin: Hanki itsellesi ilmainen Veikkauskortti, jolla pääset museoihin keskiviikkoisin ILMAISEKSI.

Kuopion Taidemuseo Kauppakatu 35
 
Mutta mitä Isis tekee museossa? Ei ainakaan sitä samaa mitä äitis. Viime aikoina Isis on julkaissut videoita, joissa nämä barbaarit tuhoavat museoita ja kulttuurihistoriallisia kohteita Syyriassa ja Irakissa. Museoista on tehty puuhamaa, jihadistien oma Hoplop, jossa he saavat riehua, rikkoa ja mellastaa ilman vanhempien valvontaa. Ehkä omituisinta asiassa on, että he tuhoavat omaa kulttuurihistoriaa ja omien esi-isiensä aikaansaannoksia. Ei ole tämän roskasakin typeryydellä rajoja. 



Ja sitten meiltä Suomesta lähtee ihmisiä jopa perhekunnittain taistelemaan Isisin riveihin. Anteeksi yksinkertaisuuteni mutta pakko kysyä: Miksi? Mitä minulta on mennyt ohi tai jäänyt huomaamatta? Tehdäänpäs semmoinen kuvitteellinen, hypoteettinen skenaario ja siirretään Isis tänne Savoon. Isis on valloittanut koko Pohjois-Savon ja rekrytoi ahkerasti paikallisia asukkaita riveihinsä. Minä, tavallinen savolaisukko, kävelen Kuopion torilla, kun törmään flaijereita jakavaan nuoreen mieheen ja pysähdyn hetkeksi kuuntelemaan, mitä hänellä on asiaa:

-         Hei sinä siinä. Olisitko kiinnostunut liittymään Savon Isisiin?
-         Hei vuan. En oikein tunne koko asiaa. Mistähän mahtaa olla kysymys?
-         Savon Isis on valloittanut Pohjois-Savon ja perustanut Savon Sulttaanikunnan, joka tulee lopulta laajenemaan koko maailman kattavaksi. Savon Sulttaanikunnassa on oma laki ja järjestys ja me taistelemme kaikkia vääräuskoisia vastaan.
-         Vai silviissiin. Mitäpäs tämä liittyminen maksaa ja mitä minä siitä hyötyisin?
-         Liittyminen ei maksa mitään. Sinulle annetaan täysylläpito, vaimoja ja vaurautta. Saat sotia Isisin riveissä ja luoda kanssamme maailmasta paremman paikan elää.
-         Voe tokkiinsa! Kerropas vähän enemmän tuosta taistelusta viäräuskosia vastaan.
-         Me tulemme valloittamaan Suomen, sitten naapurimaat Ruotsin, Norjan, Viron ja siitä edelleen Euroopan, Venäjän ja lopulta koko maailman. Matkan varrella me käännytämme vääräuskoiset puolellemme ja tapamme vastaan hangoittelevat muslimit, juutalaiset, lestadiolaiset, helluntalaiset, katoliset, ortodoksit…
-         Hetkinen hetkinen! Ettekös te olekaan kristittyjä?
-         Totta kai ollaan! Mutta me olemme luterilaisia ja kaikki muut kristinuskon suuntaukset ovat vääriä ja siten meidän vihollisia. Olemme jo tappaneet kaikki Kuopion katolisen ja ortodoksisen seurakunnan jäsenet ja polttaneet Männistön katolisen kirkon sekä räjäyttäneet ortodoksien Pyhän Nikolaoksen katedraalin.
-         Oho! Kuulostaa aika hurjalta. Mitäs tämä oma laki ja järjestys pitää sisällään?
-         Miehet ovat perheen pää ja vaimot miehen omaisuutta. Naisilta kielletään opiskelu, työssä käyminen ja yksin ulkona liikkuminen. Naisen tulee pukeutua asuun, josta ei näy kuin silmät. Alle kymmenvuotiaita poikalapsia koulutetaan mahdollisiin itsemurhapommitus tehtäviin ja yli kymmenvuotiaat värvätään armeijaan. Tytöt saavat asua kotona äitiensä luona kunnes täyttävät kymmenen vuotta, jolloin heidät määrätään Sulttaanikunnan taistelijoiden vaimoiksi. Miehet saavat kohdella omaisuuttaan, myös vaimoja, kuten parhaaksi tai pahimmaksi katsovat.
-         Sillä lailla. Olettekos te kohdanneet vastarintaa vai ovatko asukkaat ottaneet tämän uuden järjestyksen avosylin vastaan?
-         No tällä hetkellä taistelemme Suomen armeijaa vastaan. Jatkossa meitä on vastassa Ruotsin ja Venäjän asevoimat, EU:n nopean toiminnan joukot, Iso-Britannia, Ranska, Yhdysvallat ja lopulta Natojoukot. Mutta jokaista surmattua taistelijaa kohti me katkomme kymmenen vääräuskoisen päät, poltamme kiinni saadut sotavangit elävältä, ristiinnaulitsemme viattomia avustustyöntekijöitä ja hautaamme kyläkunnittain ihmisiä elävältä. Näin lannistamme vihollisen ja koko maailma alistuu Savon Sulttaanikunnan vallan alle.
-         Voe tokkiinsa! Kuulostaapa hienolle! Missä minä voin värväytyä?
-         Sinä olet jo värvätty. Onneksi olkoon veli savolainen. Otapas tästä moukari ja kivipora, niin lähdetään.
-         Minnekäs me ollaan menossa?
-         Mennään aluksi Kuopion Taidemuseoon ja poltetaan kaikki siellä olevat taulut. Sitten jatketaan Kaupungin Museoon ja tuhotaan moukareilla ja porilla rakennus, näyttelyesineet ja muinaismuistot. Lopuksi poltamme Korttelimuseon maan tasalle.
-         Minkähän vuoksi?
-         Älä kyseenalaista Sulttaanikunnan käskyä. Tämä kaikki on tarkkaan mietittyä ja suunniteltua ja tähtää vain Sulttaanikunnan yleisen hyvinvoinnin ja asukkaiden parhaaksi. Tiede, taide, kulttuuri, kirjallisuus, inhimillinen kauneus ja luovuus ovat paholaisesta. Nousepas nyt lavalle muiden Savon jihadistien kanssa, kuorma-auto odottaa.




torstai 26. helmikuuta 2015

Aikamme suuret löytöretkeilijät



On aika muistella suuria löytöretkeilijöitä, jotka ovat muuttaneet maailmaamme. Minkälaista elämämme olisi ilman heitä? Olisiko coca colaa keksitty? Entäpä kenguruita? Millä olisimme ammuskelleet uutena vuonna, jos raketit olisivat jääneet Kiinaan? Niinpä, löytöretkeilijöitä saa kiittää kaikesta tästä ja vielä enemmästä.

Vuonna 1271 venetsialainen kauppias ja tutkimusmatkailija Marco Polo lähti silkkitietä pitkin Kiinaan. Tämä matka avasi Aasian eurooppalaisille ja kannusti seuraajia tekemään kauppamatkoja Itään. Polo siis löysi Kiinan. Upeaa.

Vuonna 1492 genovalainen tutkimusmatkailija ja kauppamies Kristoffer Kolumbus ylitti Atlantin ja löysi Amerikan. Uudella mantereella häntä vastassa oli outoja kasveja, eläimiä, rikkauksia ja tietenkin intiaaneja. Intiaanit polttelivat tupakkia ja tapa levisi nopeasti myös Eurooppaan. Kolumbuksen ansiosta me siis röökaamme ja syömme perunaa. Hienoa.

Vuonna 1770 englantilainen kapteeni James Cook julisti Australian mantereen Britannian omaisuudeksi. Australiasta löydettiin kenguruita, dingoja, koaloja ja tietenkin aboriginaaleja. Britannia lähetti Australiaan vientituotteena vankeja, joiden jälkeläiset tekivät Australiasta maan jonka tunnemme nykyään. Kiitos kapteeni Cook ja kumppanit. Parempia surffausrantoja ei maailmasta löydy.


Vuonna 1855 skotlantilainen lääkäri ja tutkimusmatkailija David Livingstone löysi ensimmäisenä eurooppalaisena Sambesijoen suuret putoukset ja risti ne Victorian putouksiksi. Livingstone kulki ristiin rastiin pimeimmässä Afrikassa ja alkoi loppuvaiheessa vastustaa orjuutta ja eurooppalaisten siirtomaavaltojen vaikutusta alueella. Livingstone siis löysi osan Afrikkaa mutta taisi viime peleissä toivoa, ettei olisi löytänytkään. Tai että olisi ainakin pitänyt tiedon itsellään.

Vuonna 1911 norjalainen tutkimusmatkailija Roald Amundsen saavutti retkikuntineen ensimmäisenä Etelänavan. Etelänavalla ei ollut paljon muuta löydettävää kuin lunta ja jäätä, mutta pakkohan sinne oli ihmisen päästä. Retki navalle oli dramaattinen kilpajuoksu toista, englantilaisen Robert Scottin johtamaa retkikuntaa vastaan. Amundsen voitti ja Scottin ryhmä kuoli paluumatkalla.

Eikö ole hassua, että yleensä ottaen löytöretkeilijät ovat löytäneet jotain sellaista, mikä on aina ollut olemassa ja usein ollut myös asutettu? Polo meni Itään, jota hallitsivat kiinalaiset, Kolumbus Amerikkaan, jossa isännöivät intiaanit ja Cook Australiaan, jota oli jo tuhansia vuosia asuttaneet aboriginaalit. Löytöretket ovatkin tarinoita valkoisen miehen valloituksista uusilla mailla ja mantereilla.

Mutta eivät löytöretket ole tähän loppuneet. Ehei. Uusin uutinen on, että Keski-ikäiset naiset ovat löytäneet pornon! Kyllä, näin on tapahtunut. Keski-ikäiset naiset ovat varustaneet retkikunnan, joka on löytänyt pornovideoita antikvariaatista tai ehkä vain maksullisen kanavan hotellihuoneessa. Tätä on aika juhlia! Ja koska kyse on naisista, kukaan ei ole ottanut kunniaa itselleen vaan leidit ovat solidaarisesti päättäneet, että nimenomaan KESKI-IKÄISET naiset ovat löytäneet pornon. Ei siis kukaan amerikkalainen Jane Fock tai italialainen Maria Masturbation.

Olisi ollut hienoa olla paikalla todistamassa tapahtunutta. Sitä, kuinka keski-ikäiset naiset ovat ensimmäisen kerran porukalla laittaneet dvd:n koneeseen ja nauliutuneet tv:n ääreen. Ja voi sitä löytämisen riemua! Joukossa on varmasti supateltu ja ihmetelty: Mitä ihmettä tuo viiksekäs karpaasi tekee tuon uhkean blondin kanssa? Ja vieläpä ilman housuja! Tohtori Livingstone, otaksun?


tiistai 24. helmikuuta 2015

Mätäkuun tarinoita



Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Kerronpa erään tositarinan paluumatkasta mustikasta mansikkaan. Tämä tapahtui kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla. Oli kesä, oli helle ja edessä reissu Viroon.

Ennen kuin lähdimme matkaan, tein erään varotoimen. Sinä kesänä oli ukkostanut paljon, joten irrottelin töpseleitä seinästä ihan kaiken varalta. Koskaan ei voi olla liian varovainen. Muistissa oli vielä muutama kesä aikaisemmin marjatilalla sattunut tapaus. Olin kesätöissä vasumestarina eli toimenkuvaani kuului mansikkavasujen hakeminen poimijoilta ja sadon pakkaaminen viiden kilon pahvilaatikoihin. Eräänä päivänä olin taas työn touhussa, kun ukkosenilma pääsi yllättämään. Lato oli suojaisa paikka, joten en piitannut säästä vaan jatkoin pakkaamista. Äkkiä salama iski läheiseen muuntajaan ja ylijännitepiikki kulki sähköjohtoa myöten ladossa olevaan isoon tuulettimeen. Tuuletin sammui, muuttui hetkessä kullanhohtoiseksi ja sinkoili kipinöitä kuin elokuvissa. Sen lähempänä salamaniskua en ole ikinä ollut ja voin vakuuttaa, että jalat olivat tapauksen jälkeen makaronia. Mutta se siitä. Kukaan ei pidä jaarittelusta, paitsi jaarittelija itse.

Palasimme viikon reissun jälkeen kotiin. Matka oli helteinen ja sama lämpöaalto jatkui kotipuolessa. Kun tulimme kotiin, purimme ensitöiksi auton ja kannoimme matkatavarat kolmanteen kerrokseen. Viiden hengen kamoissa oli emäraahaaminen. Viimeisenä kannoin tuliaiset ja päätin laittaa pari tölkkiä pakastimeen viilenemään. Meillä oli pystypakastin, semmoinen mukava kasarinoranssi mutta toimiva. Avasin ylemmän kaapinoven ja meinasin lentää perseelleni. Pakastimesta pölähti sanoinkuvaamattoman kammottava haju. Aivan kuin joku olisi kuollut sillä aikaa, kun olimme reissussa. Koko pakastin on lämmin ja sisällä olevat marjat ja varsinkin lihat mädäntymispisteessä. Kesähelteellä löyhkä oli sietämätön.

Pian tapahtumien kulku selvisi. Kun lähtiessä irrottelin töpseleitä seinästä, olin samalla nykäissyt irti haarapistorasian, johon pakastin oli kytketty. Kaappi oli sulanut kaikessa rauhassa ja sisällys muhinut mädäntyneeksi massaksi. Otin ison jätesäkin, tyhjensin pakastimen ja lähdin kantamaan jätteitä roskiskatokseen. Asuimme kolmekerroksisessa talossa, jossa ei ollut hissiä. Raahasin säkkiä porraskäytävässä samaan aikaan, kun seinänaapuriimme muutti nuoripari. En sanonut mitään, ähelsin vain jätesäkin roskalaatikkoon ja noiduin mielessäni. Palatessa tunsin rappukäytävässä raadon hajun, joka tunki sisälle asuntoon. Hävetti jonkun verran.

Jotta homma ei olisi liian helppo kävi ilmi, että vaimon siskon uudet korkokengät katosivat kotiinpaluun rytäkässä. Koska naiset eivät kestäneet mädäntyneen lihan hajua, tehtävä lankesi minulle. Vedin tiskihanskat käteen, palasin roskakatokselle ja aloin penkomaan paskanhajuista säkkiä. Oksennus kävi muutaman kerran lähellä mutta kenkiä ei löytynyt. Kun palasin takaisin käly totesi minulle iloisesti, että kengät löytyivät eteisen lipaston alta. Piti purra huulta etten laukonut pari valittua sanaa kaiken turhuudesta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pakastin piti pestä useita kertoja, ennen kuin hajuhaitta hävisi. Kesän jälkeen satuin roskakatokselle naapurin rouvan kanssa ja juttelimme niitä näitä. Sain tilaisuuden pahoitella heidän muuttopäivälle sattunutta selkkausta. Rouva tuumasi, että se oli hänen elämänsä kamalin muutto. Koko rappukäytävä oli haissut sille, kuin jossain asunnossa muhisi kuukausia vanha ruumis. Tullessaan muuttolaatikon kanssa uuteen kotiin naisen piti ensimmäisenä käydä vessassa oksentamassa. Ja kun hän palasi portaat alas muuttoautolle, lensi laatta uudestaan takapihalla. Kuuntelin selostusta vakavana enkä tavoistani poiketen vitsaillut asiasta. Mädäntynyt liha ei ole leikin asia.   

    

lauantai 21. helmikuuta 2015

Finland Ice Marathon Kuopio: Vanishing folklore?



Winters are not like they used to be. I went to see on a concrete example of how climate change is progressing. Finland Ice Marathon 2015 was held on Kallavesi Lake, Kuopio for the 38th time. In 1984, the event started as Kuopio skating marathon.




This winter Kallavesi lake froze 23.12.2014 at 9:15 am. That’s guite normal nowadays. Thirty years ago Kallavesi froze in early December. That's an example, how climate change is progressing.


 
Due to warm weather there was plenty of water on the ice, so the organizers were forced to compromise on race distances. For example, longest competition was shortened from 200 kilometers to 117 kilometers. I take my hat off for these icegladiators. Slushy and soft track caused  falls and bruises.


What about the future? Kallavesi ice situation has been recorded since 1833. During this time winters have got shorter. Change seems to accelerate. In the future there will come a winter, when the lakes are left without an ice cover. In the meantime, there is still time to skate many marathon events but still the mere thought is sad. With climate change everything changes and our grandchildren will live in a very different world. It reminds me of a TV commercial: It reached a situation where someone should do something. Yet another advertisement phrase: Only the will is lacking.

***

Tässä muuten erittäin hyvä kuvaus olosuhteista kisailijan näkökulmasta:

Kipan reeniblogi: Finland ice marathon 2015 - race from hell


***


Ei ole talvet enää kuten ennen. Kävin katsomassa paikan päällä konkreettista esimerkkiä, miten ilmastonmuutos etenee. Kallavedellä järjestettiin Finland Ice Marathon 2015. Nyt oli vuorossa kolmaskymmeneskahdes kerta. Vuonna 1984 tapahtuma aloitti nimellä Kuopion luistelumaraton.


Tänä talvena Kallavesi jäätyi 23.12.2014 klo 9.15. Jäätymisajankohta on nykyajalle tavanomainen. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten Kallavesi jäätyi joulukuun alussa. Kehitys kehittyy ja ilmastonmuutos etenee.  



Lämpimän sään vuoksi jäällä oli runsaasti vettä, joten järjestäjät joutuivat tinkimään kisamatkoista. Esimerkiksi kuninkuusmatka 200 kilometriä lyhennettiin 117 kilometrin mittaiseksi. Pitää nostaa gladiaattoreille pipoa ja korkealle. Sohjoinen ja pehmeä rata aiheutti kaatumisia ja mustelmia.


Mitenkäs sitten tulevaisuudessa? Kallaveden jäätilannetta on tilastoitu vuodesta 1833 saakka. Tänä aikana jäätyminen on siirtynyt 15 päivää myöhemmäksi ja jäiden lähtö aikaistunut 12 päivää. Tahti taitaa kiihtyä. Tulevaisuudessa on edessä tilanne, jolloin järvet jäävät ilman jääpeitettä. Sitä ennen ehditään luistella vielä monta maratontapahtumaa mutta silti pelkkä ajatus on murheellinen. Ilmastonmuutoksen mukana kaikki muuttuu ja lapsenlapsenlapsemme tulevat elämään hyvin erilaisessa maailmassa. Tulee mieleen eräs tv-mainos: On tultu tilanteeseen, jolloin jonkun pitäisi tehdä jotain. Vielä toista ikivanhaa polkupyörämainosta mukaillen: Vain tahto puuttuu.




torstai 19. helmikuuta 2015

Maa EI OLE pallo



Hesari uutisoi, että Saudiopettaja on kiistänyt maan pyörimisen. Maapallo ei pyöri, ei kierrä aurinkoa eikä ihminen ole käynyt kuussa.

Mä arvasin tämän! Vihdoinkin totuus tulee julki. Ei maa mikään pallo ole vaan pannukakku, aivan niin kuin keskiajalla jo tiedettiin. Miten sen voi todistaa? Helposti! Mene vaikka Tukholmaan, missä sijaitsee maailman suurin pallomainen rakennus, jääkiekkohalli Globen. Kiipeä Globenin katolle ja lähde kävelemään niin tiedät, miltä tuntuu kävellä pallolla. Eihän maan pinnalla koskaan käy noin! Välillä tulee ylä- ja alamäkeä mutta fakta on, että tasaisellahan sitä mennään suurin osa matkasta. Eli maailman on pannukakku.

Eikä maa kierrä aurinkoa. Ei tietenkään! Aurinkohan nousee idästä ja laskee länteen. Olen itse nähnyt paljain silmin, miten se nousee aamulla merestä ja laskee illalla mereen niin että hiljainen sihinä käy. Miten helvetissä me muka kiertäisimme aurinkoa, kun se selvästi ja silminnähden kiertää itse puolikaaren idästä länteen. Olettehan te nähneet itsekin! Uskokaa nyt herran jumala omia silmiänne!

Ja sitten tämä ihminen kuussa –juttu. Höpö höpö! Kaikki on taitavaa elokuvakikkailua studiossa. Jos todella haluatte tietää, miten kaikki tapahtui, katsokaa Hollywood elokuva Capricorn yksi. Siinä paljastettiin, miten Nasa vedättää tavallista veronmaksajaa. Ja tämä leffa tehtiin jo vuonna 1978! Niinpä, meitä on kustu linssiin jo vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja.

Onneksi on olemassa rohkeita Saudiopettajia, jotka uskaltavat kertoa totuuden. Toivottavasti myös Suomen tiedepiirit heräävät paljastamaan huijauksia, jotka vaikuttavat meidän jokapäiväiseen elämään. Tässä muutama korjaava keskustelun avaus:

-         Joulupukki ON olemassa.
-         Yhdysvalloissa ON Isojalkoja.
-         Pääsiäisnoidat LENTÄVÄT pääsiäisyössä.
-         Jalkapallomaailman salaliitto ON torpannut Huuhkajien pääsyn arvokisoihin.
-         Mopolla SAA ohittaa poliisiauton humalassa.
-         Paavo Väyrynen ON ulkoavaruudesta tullut alien.
-         Venäjä EI OLE hyökännyt Ukrainaan.

Kuu on juustoa

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Nahkaruoska soi



Tiesittekö tästä uutuusleffasta Fifty Shades of Grey? Ai tiesitte? Minä en tiennyt, joten jouduin harrastamaan tutkivaa journalismia eli googletin aiheesta. Löysin tällaista:

”Liukastusvoiteita ja vibraattoreita valmistava Trojan on ottanut uuteen mainokseensa idean Fifty Shades of Grey -menestyskirjasta, josta on tehty ystävänpäivän aikaan ensi-iltansa saava elokuva. Videossa pariskunta on yrittänyt toistaa kirjan seksikkäitä kohtauksia huonolla menestyksellä.

Pariskunta on pariterapiassa, koska heidän seksielämänsä ei suju hyvin. Nainen kertoo halunneensa samanlaisia kokemuksia, joita Fifty Shades of Grey -kirjassa oli, mutta ongelman ydin piilee siinä, että mies ei ole lukenut kirjaa. Mies tekee huvittavia virheitä yrittäessään miellyttää naistaan kirjan tarinan mukaan.”

Luin myös pari muuta juttua elokuvan tiimoilta ja koin kammottavan oivalluksen. Oivalluksen seurauksena suustani pääsi vaimea voi paska. Miehet, nyt me ollaan kusessa.

Tähän asti viisikymmentä prosenttia avioliiton osapuolista on ollut tyytyväisiä savolaistyyliseen kiänny–esileikkiin ja pisto-nosto-tuijotus –malliseen yhdyntään. Mutta tämä ei riitä enää. Nyt pitää sitten käydä kaupoissa, joiden ohitse on tähän asti kävellyt katse maahan luotuna ja naama punaisena. Pitää olla piiskaa, palloa, köysiä, kumikulleja ja erinäisiä voiteta. Näiden ostaminen seksiliikkeestä on savolaisukolle yhtä helppo tehtävä kuin absolutistille ensimmäisen kerta viinakaupassa.

Eikä siinä tietenkään kaikki. Nythän tässä saa varoa ja pelätä jo ihan tavallistakin kaupassakäyntiä. Mitenkäs ostat enää käsirasvaa ruokakaupasta? Entäs koiralle kaulapantaa? Joka hetki pitää olla selittelemässä ja tuntemassa häpeää aivan arkipäivän ostoksista. Väärinkäsitykset voivat johtaa traumaattisiin tilanteisiin. Ajattele nyt vaikka keski-ikäistä, vaimonsa jättänyttä miestä, joka kaiken elämänilon menetettyään päättää tehdä lopullisen ratkaisun ja ostaa rautakaupasta kaksi metriä muoviköyttä ja purkin vaseliinia. Kassalla myyjä katsoo mieheen vinosti virnistäen ja vihjailee, että taitaa tulla vaimon kanssa villi viikonloppu. Tämän viimeisen naulan arkkuunsa saatuaan mies maksaa ostoksensa ja hirttää itsensä rautakaupan valomainokseen.

En nyt sitten loppupeleissä tiedä, minkälaisen säväyksen tuo antaa pariskunnan seksielämään. Kuvittele kolmekymmentä vuotta naimissa ollut, jo elämän ehtoopuolelle siirtynyt aviopari. Kummatkin ovat antaneet periksi vanhenemiselle ja elämän nautinnoille. Sitten mies, satakiloinen kölimaha, pukee päälleen tiukat nahkahousut, joiden vyötärön päälle liikakilot seksikkäästi rellottavat. Ryppyisen rouvansa hän köyttää kiinni sängyn päätyyn erittäin epämukavaan asentoon. Hieman piiskaa, ruoskaa, erinäisiä seksileluja ja koko yön kestävä sessio. Aamulla molemmat saattavat todeta, että ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. 

Hei beibi anna mulle piiskaa. Entäs sitten, jos beibi ei haluakkaan? Missä menee raja? Käykö niin, että narsistinen vaimonhakkaaja, joka on tuomittu vaimonsa pahoinpitelystä kihlakunnanoikeudessa vankilaan, saa hovissa vapauttavan päätöksen, koska väkivalta tulkitaan vain tavallista rajummaksi esileikiksi? Entäs mummo, joka on lapsenlapsensa kanssa leikkipuistossa ja kun jälkikasvu kiusaa pienempiään, uhkaa antaa tälle piiskaa. Voiko tapauksen vierestä kuullut sosiaalityöntekijä viedä tapauksen oikeuteen ja tuomitaanko isoäiti ehdonalaiseen, koska hän uhkasi lastenlastaan seksuaalisella hyväksikäytöllä? Ei paljoa naurata.

Odotan pelonsekaisesti, koska vaimo keksii pyytää minua kanssaan elokuviin. Ja sitten piiskakauppaan. Ja ties minne. Pitänee jo valmiiksi ryhtyä treenaamaan, että kestää kyydissä mukana. Olo on vähän samanlainen kuin silloin, kun päätin osallistua kävelymaratonin. Tiesin, että edessä on rankka mutta palkitseva urakka, on hienoa ylittää itsensä ja jälkikäteen paikat olisivat perkeleellisen kipeänä. Sitä paitsi tuo viisikymmentä sävyä harmaata on kyllä täyttä potaskaa. Harmaan sävyjä on 102. Tarkistin asian Tikkurilan värikartasta.


keskiviikko 11. helmikuuta 2015

...laukussa leipää ja piimää vaan



Olen tuntenut oloni väsyneeksi ja voimattomaksi jo useita viikkoja. Aivan kuin jokin flunssa jylläisi elimistössä. Viimein menin lääkärille ja minusta otettiin kaikki mahdolliset kokeet. Mutta verikoe oli puhdas ja virtsassa oli vain, noh, kusta. Lääkäri oli ymmällään ja pyysi minua käymään uudestaan. Asiaa piti tutkia tarkemmin.

Aluksi hän istutti minut tuoliin, kyseli niitä näitä voinnistani ja ojensi sitten kiiltäväkantisen aikakauslehden. Se oli viimeisin Tekniikan Maailma. Lääkärin pyynnöstä selailin julkaisua vähän aikaan tajuamatta, mistä oli kysymys. Viimein hän näytti olevan tyytyväinen, pyysi lehden takaisin ja antoi tilalle matkatoimiston esitteen. Jälleen selailin sivuja hetken, kunnes tohtori pyysi brosyyrin takaisin. Hän laittoi rekvisiitan syrjään, rykäisi ja aloitti:
-         Podet akuuttia ja voimakasta matkakuumetta. Se huomasi heti, kun tartuit tuohon matkailuesitteeseen. Unohdit kaiken muun, kun uppouduit lomakohteiden kuvauksiin ja värikkäisiin valokuviin.
-         Mikäs tuo Tekniikan Maailma –juttu oli?
-         Halusin vain varmistaa, ettet pode autokuumetta. Sitäkin on liikkeellä tähän aikaan vuodesta.


Reseptiksi lääkäri määräsi minulle omavalintaisen ja omakustanteisen lomamatkan minne päin maailmaa tahansa. Matkakuume ei kuulemma hellittäisi muuten. Se söisi pikkuhiljaa kaiken energiani ja masentaisi minut sängyn pohjalle. Kuulosti niin pahalle, että kotiin palattuani käskin vaimon pakata laukut. Nyt lähdetään reissuun.

Sain lääkärin vastaanotolta pinon matkatoimistojen esitteitä sekä listan erinäisistä matkailunettisivuista. Tunsin oloni paranevan heti, kun surffasin virtuaalisesti ympäri maailmaa. Tietsikan ruudulla paistava aurinko, värikkäät hiekkarannat ja all inclusive –hotellit olivat kuin piristysruiske aivoilleni. Ajattelin, että nyt voisimme ehkä melkein ryhtyä ajattelemaan matkalle lähtöä. Voi olla, että reissuun lähtö oli lähempänä kuin koskaan. Ehkä tekisimme siitä jopa päätöksen.

Minä en pidä korkeista paikoista, joten Alpit ja muut vuoristokohteet olivat poissa laskuista. Vaimo vihaa skorpioneja, käärmeitä, torakoita, muurahaisia ja ylipäätän kaikkea korkokenkää pienempää, joka kulkee omin jaloin. Tämä rajasi pois trooppiset viidakot ja muut villit kohteet. Minä inhoan kylmää, joten matkakohde tuli olla Suomesta etelään ja Antarktikselta pohjoiseen. Vaimo arvostaa järjestystä, hygieniaa ja helppoutta, joten kolmannen maailman maat putosivat siinä vaiheessa listalta. Minä taas en suostu lähtemään tähän maailman aikaan Venäjälle, joten se siitäkin sitten. Vaimo vihaa merimatkoja, eli kaikki Itämeriristeilyt ovat nou nou. Vaihtoehdot kävivät vähiin.


Siirtymä matkakohteeseen pitää siis olla lyhytkestoinen, kohteen tulee olla länsimainen, hyönteetön, lämpimähkö ja alavalla alueella. Valitsimme Latvian Riikan. Emme ole kumpikaan käyneet Latviassa, joten pidennetty viikonloppu Baltiassa tuntuu hyvälle valinnalle. Matka lentäen Helsingistä Riikaan kestää vajaan tunnin, Latviassa on halvempaa, kaupungissa on vanhoja rakennuksia, kirkkoja ja linna ja kevät alkaa aikaisemmin kuin meille. Homma on pihvi.

Nyt sitten varaamaan matkoja. Voi olla, että teemme sen jo ensi viikonloppuna. Ehkä alamme jopa suunnitella, mitä reissulla tehdään. On mahdollista, että ehkä harkitsemme tarkemmin, milloin reissaamme ja miten. Todennäköisesti tulemme tekemään näin. Luultavasti. Olen siitä jokseenkin luottavaisen oloinen. 


tiistai 10. helmikuuta 2015

2000-luvun paskimpia leffoja



Tiedättekö sen tunteen, kun tekee mieli katsoa joku todella paska leffa? Jotain sellaista sontaa, minkä ymmärtämiseen ei tarvita kuin näkkileivän ÄO? Totaalista roskaa, jonka aikana voit heittää aivot narikkaan, moraalin hattuhyllylle ja sovinnaisuuden kenkätelineeseen? Ettekö? Minäpä tiedän.

Paskojen leffojen katsominen on kuin söisi kilon irtokarkkeja. Kaikki tietävät, että ne ovat pahaksi terveydelle, mutta hetken huumassa on mukava mättää salmiakkia suuhun ja kinuskia kitalakeen ajattelematta sen syvällisemmin. Nauttia ällöttävästä makeudesta, järkyttävästä suolaisuudesta ja epäterveellisistä e-koodeista. Paskat leffat ovat syntinen hedelmä, jonka jokainen kieltää. Kuin se tv:n saippuasarja, jota kaikki haukkuvat mutta katsovat salaa olohuoneissaan. Paskat leffat luovat katsojaan ylemmyyden tunteen. Kerrankin voit olla kriitikko, lytätä moisen roskan, paheksua moraalittomia juonenkäänteitä ja kauhistella käsikirjoituksen surkeutta. Paskat leffat tekevät meistä parempia ihmisiä, koska ME olisimme tehneet kaiken paljon paremmin.

Tässäpä teille, rakkaat lukijat, muutama vinkki ehkä paskimpiin leffoihin mitä viime aikoina on suollettu elokuvateollisuudesta. En toki kannusta, että teidän pitää katsoa näitä, vaan varoitan filmien aiheuttamasta myötähäpeän ja pettymyksen tunteesta. Kukapa näitä nyt oikeasti katsoisi….

Jack and Jill (2011)

Tämä "perhekomedia" teki historiaa voittamalla vuoden Razzie-palkintogaalassa kaikissa kategorioissa ensimmäistä kertaa historiassa. Joka ei satu tietämään, Razzie-palkinnot jaetaan vuoden huonoimmille elokuvasuorituksille. Leffaa tähdittää elokuvamaailman vitsaus nimeltä Adam Sandler, ja vieläpä tuplaroolissa! Kun näen sivuosan Al Pacinon vajonneena kaulaa myöten tällaiseen paskaan tulen hyvin, hyvin surulliseksi.



Norbit (2007) 

Voi Eddie, Eddie, Eddie... Oli aika, jolloin olit planeetan hauskin mies. Nyt pukeudut lateksinaamioihin leffa toisensa perään ja näyttelet komedioissa, joista puuttuu nauru. Norbitissa on hetkensä, myönnetään, mutta tämä on vain liian tyhmä elokuva aikuisille ja liian typerä lapsille. Kohderyhmänä lienee ylipainoset mustat naiset. Syvä osanottoni heille.



Hamekyttä (2000)

Martin Lawrence pukeutuu lateksiin, näyttelee ylipainosta mustaa mummoa ja on aivan yhtä paska roolissaan kuin Eddie Murphy Norbitissa. On vain ajan kysymys, koska Hollywoodin kassakoneaivot keksivät yhdistää nämä kaksi samaan leffaan. Voi sitä riemun päivää.



Ghost Team One (2013)

Entisessä ilotalossa kummittelee. Kaverukset pykäävät aavejahdin kameroilla yms. tekniikalla ja mukaan lyöttäytyy kaunis Fernanda. Elokuvan taatusti omaperäisin hetki on, kun toinen tutkijoista joutuu yöllä haamuhuoran raiskaamaksi.



Lake Placid 2 (2007)

Sisävesijärvessä elää jättiläiskrokotiili(tiilejä), jotka syövät rannalla leireileviä teinejä. Törkeän huonot erikoistehosteet häviävät vain vielä törkeämmän huonoille näyttelijäsuorituksille. Tästä leffasta irtosi kaveriporukalla hulvattomat naurut. Suosittelen nautittavaksi punaviinin, oluen, siiderin tai minkä tahansa alkoholijuoman kanssa.



Velipuolet ( 2008)

Erilainen uusioperhe. Brennan ja Dale ovat kolmekymppisiä miehiä, joiden isä ja äiti rakastuvat ja muuttavat poikineen yhteiseen kotiin. Eihän siitä mitään tule, kun kaksi aikuista kakaraa ottaa yhteen ja kerjää vanhempien vähentynyttä huomiota. Tämä elokuva sisältää kohtauksen, jossa mies hankaa paljaita kassejaan rummun kalvolle. Älä kysy.



Jennifer’s Body (2009)

Paperilla elokuva, jonka juoni pyörii Megan Foxin vartalon ympärillä, vaikuttaa hyvälle. Todellisuus on tarua karumpaa. Jennifer murhataan, mutta hän nousee kuolleista ja alkaa tappamaan miehiä. Kökköjö efektejä, mustaa oksennusta ja mikä pahinta: Ei paljasta pintaa. Jos Atria lupaisi yhtä paljon lihaa, tarjoaisi sitä yhtä vähän ja harjoittaisi yhtä harhaanjohtavaa mainontaa, firma haastettaisiin kuluttajien toimesta oikeuteen.



Faust (2011)

Tämä saksalainen taide-elokuva voitti Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon. Tämä saksalainen taide-elokuva oli yksi vuoden raskaimmista elämyksistä leffateatterissa. Niin uuvuttava, että meinasin lähteä kesken esityksen. Mutta koska kyseessä on tunnustettu taideteos, ei sitä voinut jättää kesken leimautumatta juntiksi. Teen sen siis nyt. On yksi paskimpia taideleffoja, mitä olen viime aikoina nähnyt.




Iron Sky (2012)

Tiedän, että saan leffan fanien vihat niskoilleni kun laitan tämän listalle. Mutta hei oikeasti, eiköhän ole jo aika todeta, että ei tämä mikään Avaruusseikkailu 2001 ole. Saatikka Avaruusboltsit. Alku lupaa erittäin hyvää ja onhan juoni omaperäinen, mutta vitsit loppuvat kesken ja leffan finaalitaistelu on tuskastuttavan pitkäveteistä, ennalta arvattavaa räiskintää. Toimii kuin kondomi: Käytät kerran ja heität sitten hieman inhon sekaisin tuntein vessan pöntöstä alas.




After Earth (2013)

Joudun valittaen laittamaan myös tämän paskimpien uutuuksien listalle. Harmittaa kaksi asiaa: Aikoinaan Kuudes aisti -leffalla säväyttänyt M.Night Shyamalan on vajonnut todella pohjalle ja vetää tässä roskassa Will Smithin mukanaan. Elokuva alkaa lupaavasti, mutta muuttuu pian tehosteineen ja juonineen videopelimäiseksi potaskaksi. Mutta katsoohan tämän, jos ei ole parempaa tekemistä.



Enempää ei nyt tule mieleen. Ja sehän johtuu vain siitä, että paskimmat leffat unohtuvat yleensä nopeasti eivätkä jää mieltä vaivaamaan. Olen pahoillani leffavalintojeni mahdollisesti aiheuttamaa mielipahaa.Tai en oikeastaan.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Vuonna 95



90-luvun alun Suomi rypi lamassa. Maa täyttyi työttömistä, markka devalvoitiin, korot karkasivat pilviin ja maailma ympärillä muuttui radikaalisti. Neuvostoliitto hajosi Venäjäksi, Jugoslavian raunioilla levisi repivä sisällissota ja Euroopan rauha järkkyi. En tiedä, olivatko ajat niin huonosti kuin tänään, mutta pohjalla oltiin. Niin henkisesti kuin taloudellisesti.

1995 pääsin töihin valtio-omisteiseen pankkiin, jota ei ole enää olemassa. Neljän kuukauden harjoittelujakso toteutettiin Kouvolan konttorissa. Joka maanantai hyppäsin Kuopion asemalla aamujunaan, reissasin etelään, heitin matkalaukun hotellille ja menin töihin. Kouvola oli minulle tuntematon kaupunki, joka jollain tavalla muistutti opiskeluaikojen Mikkeliä. Kouvolassa näki vain paikkakuntalaisia sekä varuskunnan sotilaita. Savolaismies tunsi itsensä aika yksinäiseksi. Niin yksinäiseksi, että työpäivän jälkeen illat meni hotellihuoneessa telkkaria tuijottaessa. Seurasin tiiviisti mm. uutta amerikkalaista saippuaoopperasarjaa Kauniit ja Rohkeat. Kyllä, olin todella yksinäinen.

Pari tapahtumaa tuolta pankkiurani alkutaipaleelta jäivät elävästi mieleen. Ensimmäinen oli sijoituskoulutusjakso. Kouvolassa ei silloin(kaan) asunut kovin varakasta väkeä, joten sijoitustiskillä oli hyvää aikaa opiskella tuotteita ja järjestelmiä, kun asiakkaat eivät häirinneet. Jo toisella viikolla pyysin kouluttajaltani, että voisin palvella itsenäisesti seuraavan asiakkaan. Tämä oli sattumoisin eräs herrasmies, joka kävi pari kertaa viikossa pankissa. Silläkin kertaa hän saapui, tervehti kohteliaasti ja pyysi Talouselämä-lehden. Ojensi lehden ja asiakas käveli tyytyväisenä pankkisalin nojatuolille lukemaan. Käännyin kouluttajan puoleen ja totesin: Eikö mennytkin hienosti?

Toinen tapaus sattui kevättalven räntäkeleillä. Pankin näyteikkunat olivat pääkadun puolelle ja juuri sillä kertaa ikkunan editse käveli elämää nähnyt, vanhempi herra hieman horjuvin askelin ja ilman kenkiä. Kun kaveri oli taapertanut sukkasillaan toimistomme ohi, kouluttaja totesi että tuossa meni heidän entinen esimiehensä. Naurahdin hieman kun luulin hänen vitsailevan mutta ei, kouluttaja oli aivan tosissaan. Hän kertoi, että kyseinen mies oli todellakin ollut kahdeksankymmentäluvulla konttorin esimies. Tuohon aikaan pankin avainasiakkaita kestittiin huolella ja pankinjohtaja joutui erinäisiin illanistujaisiin monena iltana viikossa. Jossain vaiheessa korkki ei sitten mennytkään kiinni ja alamäki alkoi. Sitten eräänä työaamuna pankinjohtaja, selvästikin liikuttuneessa tilassa, tuli huoneestaan pankkisalin puolelle, tuumannut lyhyesti Nyt tämä poika lähtee vittuun! ja käveli ulos palaamatta sen koommin töihin. Nyt hän sitten  oli tuo liikuttava, kengätön hahmo Kouvolan sohjoisilla kaduilla.

Neljän kuukauden hotellielämä Kouvolan kokoisessa kaupungissa aiheuttaa ennen pitkää hotellikuoleman. Niinpä lähdin koulutuksen loppuvaiheessa tuulettumaan kaupungille. Kevään jääkiekon MM-kisat olivat alkamassa, ja eräässä paikallisessa baarissa näytettiin pelejä isolta screeniltä. Aika tavallista nykyään, mutta tuohon aikaa vielä uutta ja ihmeellistä. Suomen matseilla oli se vaikutus, että kaikilla oli yhteinen puheenaihe. Ei ollut mitään väliä, vaikkei tuntenut ketään. Aina löytyi joku, jonka kanssa pystyi hurramaan tai manaamaan, riippuen pelin kulusta. Erityisen hyvin jäi mieleen alkulohkon peli Suomi – Usa. Kolmannen erän alussa Usa johti peliä 4-1 ja baari oli aika hiljainen. Sitten alkoi tapahtua: Ensin kavennus 4-2, sitten 4-3 ja lopuksi tasoitus 4-4 Strömberin lavasta, syöttäjänä Raipe Helminen. Baari räjähti huutoon ja me tutut ja tuntemattomat halattiin toisiamme! Se oli jotakin ennen kokemattoman huikeaa.

Harjoitusjaksoni päättyi ennen MM-finaalia, joten sen kuuluisan ensimmäisen maailmanmestaruuden todistin kotisohvalta. Tuon kevään ja mestaruuden jälkeen Suomessa tapahtui jotain henkisellä tasolla. Laman niska taittui, ihmisten usko tulevaisuuteen lisääntyi ja talous lähti nousuun. Näin olisi tapahtunut varmasti ennemmin tai myöhemmin, mutta jotenkin mestaruuskevät -95 symbolisoi koko muutosta. Yhtäkkiä me oltiin sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsottiin. Me oltiin sankareita elämän, ihan jokainen.

Mistäkö tämä kevät tuli mieleen? Olimme vaimon kanssa paikallisessa ravintolassa, kun pöytäämme pölähti miesseurue kysyen tilaa. Hyvinhän siihen mahtui ja kohta meidän seuraan oli liittynyt puolen tusinaa entisiä kiekkoilijoita, mm. tuon tasoitusmaalin keväällä 1995 syöttänyt Raimo Helminen. Miehet tulivat Iisalmesta hyväntekeväisyysottelusta ja yöpyivät Kuopiossa. Vastaavia matseja oli kuulemma noin kerran vuodessa milloin missäkin päin Suomea sen mukaa, miten äijien aikataulut sattuivat yhteen. Ihmiset tunnistivat tietenkin Raipen ja kumppanit ja kävivät pyytämässä nimmareita ja ottamassa selfieitä kiekkoilijoiden kanssa. Ilta oli erinomaisen hauska ja tämä sattuma oli siihen kuin kirsikka kakun päälle. Tai kuin kiekko ylämummoon.



sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Pertti Kurikan Nimipäivät



Pari vuotta sitten vaimo vei minut elokuviin katsomaan Kovasikajuttua. Dokumentti kertoo kehitysvammaisten perustamasta Pertti Kurikan Nimipäivät –punkyhtyeestä. En tiennyt bändistä mitään, mutta onneksi vaimo pitää minut ajan tasalla.

Laulaja Kari Aalto

Elokuva vei kirjaimellisesti sydämen. Tarina on lämminhenkinen, välillä hauska mutta myös herkkä ja koskettava. Pääosassa olevat Pertti Kurikka (kitara), Kari Aalto (laulu), Sami Helle (basso) ja Toni Välitalo (rummut) elävät normaalin kehitysvammaisen elämän rinnalla rockelämää jossa soittoharjoitukset, jäsenten välinen kemia, keikkamatkat ja itse keikkailu luovat omat paineensa. Kaiken taustalla palava halu tehdä ja esittää musiikkia sekä saada oma ääni kuuluviin. Sanomana on, että kehitysvammaiset ansaitsevat ihmisarvoisen elämän siinä missä terveetkin. Samalla elokuva toi suuren yleisön eteen Downin syndrooman ja sen aiheuttamat haasteet bändiläisten elämässä.



Pertti Kurikan Nimipäivät esiintyi Kuopion Henry’s pubissa heinäkuussa 2013. Elokuvan tuoma julkisuus oli nostattanut pienen buumin ja keikka oli melkein loppuunmyyty. Kun setti alkoi, lavan eteen pakkautui nuorisoa joka pogosi (kasaritermi) kuin vanhoina hyvinä aikoina. Mieleen tulvahti muistot kahdeksankymmentäluvun alusta kun Eppu Normaali, Ratsia ja Kollaa kestää olivat PUNK. Nyt voi hyvällä syyllä sanoa, että PKN on Suomen ainoa aito punkyhtye. Soitto on rujoa runttausta ja sanoituksissa käsitellään jäsenten arkipäivää. Huutia annetaan niin yhteiskunnalle, päättäjille kuin virkavallalle.

Päättäjät sulkevat ihmiset suljettuihin huoneisiin
Mutta me ei haluta olla niissä huoneissa niin
Kukaan ei huolehdi meistä, ei tuu edes niihin huoneisiin katsomaan
Miten meidän orpojen niissä huoneissa käy?

Päättäjä on pettäjä
Pettäjä on päättäjä
Kun ei meistä kehareista
tippaakaan välitä 

(Päättäjä on pettäjä/ säv. Pertti Kurikka, san. Kari Aalto, sov. Kalle Pajamaa)



Pertti Kurikan Nimipäivät karsii tänä vuonna pääsystä Eurovision laulukilpailuun Itävallan Wieniin. Tästä syystä katsoimme vaimon kanssa pitkästä aikaa viisujen Suomen osakarsinnan (Uuden Musiikin Kilpailu 2015), jossa PKN esitti kappaleen Aina mun pitää. Bändi meni yleisöäänestyksessä kolmen parhaan mukana Suomen finaaliin 28.02, jonka voittaja lähtee keväällä Wieniin. Pertti Kurikan Nimipäivät on noussut some-ilmiöksi ja ulkomaita myöten bändille sataa tsemppiä ja kannustusta. Seuraava jännityksen paikka on sitten helmikuun lopussa. Tätä äänestystähän odottaa enemmän kuin eduskuntavaaleja! Junnu Vainio sen kiteytti aikoinaan: Jokainen ihminen on laulun arvoinen.

(Valokuvat Kuopion Henry's Pubin keikalta 12.7.2013)

Basisti Sami Helle

Kitarassa Pertti Kurikka




keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Ikuisen nuoruuden salaisuus



Katsoin aamulla peiliin ja näin kuvan nuoresta miestä. Kolmekymmentä vuotta nuoremmasta, kuin fyysinen ikäni. Miten tämä on mahdollista? Miten olen säilynyt näin nuorena ja raikkaana? Minäpä paljastan teille salaisuuteni.

Nuorena olin vielä kuten kuka tahansa ikäiseni. Vietin huoletonta elämää, söin ja join välittämättä sen enempää ravintoarvoista ja terveellisyydestä, kokeilin alkoholia ja tupakkaa, seurustelin ja pidin hauskaa. Sitten tapahtui jotain, mikä muutti elämäni.

Kävin kylässä kaverin luona, jonka vanhemmat olivat saman ikäisiä kuin omani. Kaverin äiti näytti kuitenkin paljon vanhemmalle. Kun ihmettelin tätä ääneen, hän kertoi tupakoineen koko ikänsä. Tupakointi oli tehnyt tuhonsa ja vaurioittanut ihoa niin, että nainen näytti kymmenen vuotta ikäistään vanhemmalta. Säikähdin ja kotimatkalla heitin takin taskussa piilottelemani tupakka-askin katuojaan. Sen koommin en tupakkaa polttanut.

Minulle selvisi, että myös alkoholin käyttö vanhentaa. Tästä oli elävä esimerkki enoni, joka näytti jo viisikymppisenä kurttuiselle papalle. Tuurijuoppo oli tuhonnut aivosolujen lisäksi ulkonäkönsä, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Vanhoissa, mustavalkoisissa valokuvissa hän näytti yhtä siloiselle kuin minä. Nuoresta miehestä oli tullut vanha rusina. Päätin laittaa korkin kiinni ja lopettaa kokeiluni alkoholin ihmeellisessä maailmassa. Sen koommin en ole ottanut huikan huikkaa.

Työelämässä tutustuin kollegaan, joka oli vasta eronnut. Raskas eroprosessi oli ollut kuluttava ja vienyt kaverilta kirjaimellisesti hiukset päästä. Myös parta oli harmaantunut, ja silmien ja suupielen ympärille oli ilmestynyt väsyneitä ryppyjä. Tapasin myös pari muuta vastaavaa tapausta, joihin ihmissuhteet ja draamat olivat jättäneet jälkensä. Stressi, riidat ja hermopaine vanhensivat ihmistä siinä missä alkoholi ja tupakka. Tein päätöksen, että en koskaan ala seurustelemaan, mene naimisiin tai tee lapsia. Myös rasittavimpiin sukulaisiin tein pesäeron ja katkoin muutaman sukulaissuhteen lopullisesti. Minua ei ihmissuhdesotkut vanhentaisi. Olisin oman onneni seppä kuolemaan asti.

Niinpä matkustin lomalla yksin etelään, otin rennosti ja loikoilin paahtavan auringon alla. Join vain vettä ja mehuja ja nautin elämästä. Kaupungilla kulkiessa minua alkoi kuitenkin häiritä ympäristö, jossa olin. Paikalliset ihmiset näyttivät vanhoilta ja ruskettuneilta. Vain aivan nuoret aikuiset olivat vielä siloisia kuten kotona. Keskustelin tästä yhden paikallisen kanssa ja tämä totesi, että etelässä kaikille käy samoin. Syy on auringonvalo ja ilmasto. Auringon UV-säteet vanhentavat ja kuiva ilmanala kuivattaa ihoa. Jouduin paniikkiin. Lopetin lomani lyhyeen, lensin seuraavalla vuorolla Suomeen ja sulkeuduin sisätiloihin. Olen siitä asti vältellyt auringonvaloa.

Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta havaitsin, että silmien ja suun ympärille oli ilmestynyt pieniä rypynalkuja. Kävin lääkärillä mutta en kertonut käynnin todellista syytä. Sen sijaan pyysin neuvoja, miten voisin elää terveellisemmin ja utelin siinä sivussa, mitkä asiat vanhentavat ihoa. Minulle selvisi, että sokerin vaikutuksesta iho veltostuu, tulee ryppyjä eikä iho uusiudu enää samalla tavalla kuin aiemmin. Ilmansaasteet olivat myös vaaraksi. Ruokavalion tuli olla monipuolinen, vähäsokerinen ja sisältää runsaasti hedelmiä ja vihanneksia. Seuraavana päivänä, tai paremminkin illalla kun aurinko oli mennyt mailleen, kävin marketeilla ja ostin terveellisiä ruoka-aineksia. Karamellit, jäätelöt ja sokerijuomat jätin lopullisesti. Aamiaisella, lounaalla, päivällisellä ja iltapalalla join ruokajuomana vain vettä. Nyt olin varma, etten enää vanhene.

Olin väärässä. Vaikka ihoni pysyi kimmoisana ja nuorekkaana, uhkaavat rypynalut ilmestyivät edelleen suun ja silmien ympärille. Epätoivoisena ostin erilaisia ryppyvoiteita ja sain ryppyjen kehittymisen hetkeksi pysäytettyä. Sitten satuin lukemaan iltapäivälehdestä juttua Kardashianin siskoksista. Heidän ei juuri koskaan nähty hymyilevän, mikä herätti ihmetystä meidän tavisten keskuudessa. Miten voi olla noin vakava, kun omistaa miljoonia ja voi tehdä mitä ikinä haluaa? Syy oli rypyt. Siskokset kertoivat, että hymyily aiheuttaa ryppyjä silmien ja suun ympärille. Siinä se oli! Puuttuva pala, jota en ollut ottanut huomioon! Miten en aikaisemmin tullut ajatelleeksi tuota!?

Täytän siis viisikymmentä, mutta peilistä minua tuijottaa kaksikymppinen kaveri. Asun yksi pimeässä asunnossa, käyn ulkona vain ilta- ja yöaikaan, teen töitä yövartijana ja nukun päivät. Syön porkkanaa, lanttua, omenia ja viljatuotteita. Juon vettä enkä koske limppareihin tai alkoholiin. Karkkia, jäätelöä ym. sokeriherkkuja en ole syönyt vuosikymmeniin. Elän yksi, en pidä yhteyttä kehenkään eikä minulla ole ystäviä saatikka läheisiä sukulaisia. Olen lopettanut hymyilemisen enkä naura enää koskaan. Ihoni on sileä ja rypytön. Elämä on ihanaa. 


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Juurihoitoa



Teuvo oli aivan tavallinen peräkammarin poika Teuvalta. Hän eli edelleen vanhempien kanssa, vaikka Teuvon kolmekymppisistä oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Teuvo tuli toimeen, mutta ei ollut koskaan ollut penaalin terävin kynä. Hänellä ei ollut kaikki inkkarit kanootissa, ei kaikki banaanit tertussa, ei kaikki piparit pellillä eikä hän ollut pimpin kiharin karva. No, saitte varmaan kiinni mitä tarkoitan.

Sattuipa niin, että Teuvon kulmahammas alkoi vihoittelemaan ja tulehtui oikein kunnolla. Kyllähän sitä särkylääkkeillä aluksi pärjää, mutta lopulta vihlonta oli niin helvetillinen, että Teuvon piti tilata aika hammaslääkärille. Onneksi päivystävään pääsi jo samana päivänä. Hammaslääkärin huoneen ovella Teuvoa tervehti mies, joka ei näyttänyt paikkakuntalaiselta. Lääkäri pyysi Teuvon sisään ja istutti hammaslääkärituoliin.
-         Ja mikä meilä hätänä?
Kummallinen aksentti hämäsi hetken, mutta sitten Teuvo sai suunsa auki ja vastasi:
-         Kulmahammas on tulehtunut. Ollut jo muutaman päivän aivan helvetin kipeä.
-         Vain niin. Katson.

Hammaslääkäri tutki tilannetta, otti röntgenkuvan ja pyysi Teuvoa odottamaan. Lääkärin tutkiessa kuvaa Teuvoa kutkuttanut kysymys purkautui ulos hänen suustaan:
-         Mistä päin sä olet kotoisin?
-         Minä Syyriasta.
-         Jaa niin kaukaa! Mikä sun nimi on?
-         Ali Baghdir.
-         Ali Baba?
-         Ali Baghdir, lääkäri toisti nyt hieman painavammin.
-         No niinhän mä sanoin.

Lääkäri näytti Teuvolle hammaskuvaa ja selitti, että poskihampaassa oli vakava tulehdus, joka vaati juurihoitoa. Toimenpide piti tehdä heti. Teuvo meni vakavaksi ja mietti hetken. Sitten, kun kipu taas muistutti olemassaolostaan, hän suostui. Hammaslääkäri alkoi valmistella toimenpidettä ja jututti samalla asiakasta saadakseen tämän rentoutumaan.
-         Oletko paikkakunalta?
-         Joo, teuvalaisia jo viidennessä polvessa. Jos Teuva olisi pojan nimi, isä olisi ristinyt mut siksi. Teuvo oli sitten se lähin vaihtoehto. Tosin mun kaveri Tero risti mut Terskaksi. Se nyt on semmoinen lempinimi. Kerran meidän luokalle tuli englantilainen vaihto-oppilas ja Tero esitteli mut hänelle sanomalla: This is mr. Head of a Penis.
-         Tero risti? Tero risti hyvä?
-         No olihan se ihan hauskaa, ei siinä mitään. Tykkään kyllä.
-         Hammas on niin paha, että minä käytän ilokaasu toimenpiteesä.
-         Ilokaasua? Mitäs se tekee?
-         Se tekee iloinen ja rauhalinen.
-         Että menin sitten hammaslääkäriin ja tulin ilotaloon, Teuvo hörähti.
-         No nin. Henkitä syvä.

Kaksi vuorokautta ja kolmetuhatta kilometriä myöhemmin Teuvo heräsi kuumassa ja pölyisessä paikassa. Ulkoa kuului outoja, vierasmaalaisia huutoja ja meteliä. Hän oli teltassa, suojassa paahtavalta auringolta. Teltan oviaukkoon ilmestyi hahmo, jonka ääriviivat hävisivät kirkkaaseen valoon. Viimein hahmo astui sisälle ja Teuvo tunnisti tämän välittömästi.
-         Ali Baba! Mitä helvettiä tämä on? Missä mä olen?
-         Olet Syyriasa. Tänne sinä halusit.
-         Miten niin halusin? Minä halusin juurihoidon!
-         Sinä sanot että teroristi hyvä. Minä kysyin. Sinä olet nyt teroristileirilä Syyriasa. Olet tervetulut taisteleman uskoveljien rinnala. 



Teuvo tunsi kylmänväreet huolimatta siitä, että sisällä teltassa oli yli kolmisenkymmentä astetta lämmintä. Vaikka hän eli isän ja äidin kanssa, ei maailman melskeet jääneet Teuvallakaan huomaamatta. Hän oli nähnyt televisiosta, miten terroristit uhkasivat teloittaa panttivankeja ja itsemurhapommittajat tappoivat ihmisiä toreilla ja turuilla. Teuvo tiesi olevansa kusessa. Mutta näille tappajille sitä ei voinut näyttää, vaan piti pysyä lujana. Muuten tulisi noutaja.
-         Mikä leiri tämä on? Teuvo sai viimein kysyttyä.
-         Olet Al-Qaida leirilä. Vähän aika sitten toimime eri nimelä, mutta sitten Amerika ja Ranska alko jahdata meitä. Me vaihta nimeä, hämätä viholinen.
-         Mikäs leiri tämä oli aikaisemmin?
-         ISIS oli.
Teuvo hätkähti. Mistä nyt tuuli? Mistä Ali Baba suuttui? Ei ollut varaa pelätä. Hän vastasi samalla mitalla: - Mutsis oli.
-         ISIS oli.
-         Eikun mutsis oli.
-         ISIS oli!

Seuraavaksi Teuvo osallistui koulutukseen. Hänelle opetettiin terrorismin alkeet: Kuinka lennetään jumbojetillä pilvenpiirtäjään, tehdään isku viattomia siviilejä vastaan, räjäytetään päiväkoteja ja kouluja sekä kidnapataan vieraan vallan avustustyöntekijöitä. Hygienia aavikolla oli minimaalista. Suihkuja ja vessoja ei ollut, mutta aivopesua sitäkin enemmän. Jo kuukauden kuluttua Teuvo tajusi, että Yhdysvallat oli pahan valtakunta, pilapiirtäjät saatanan kätyreitä ja naiset miehen omaisuutta. Teuvosta tehtiin pesunkestävä terroristi.


Viimein tuli päivä, jolloin Teuvo oli valmis. Hän sai suurimman kunnian, mitä terroristille voidaan suoda: Teuvo pääsi tapaamaan ylipäällikköä, ja tapaamisen jälkeen hän räjäyttäisi itsensä jonkun pikkukaupungin kauppatorilla. Teuvoa jännitti. Hän kyseli Alilta, miten tilanteessa tuli käyttäytyä.
-         Olet oma itsesi, Ali neuvoi. – Me kaikki olemme samanarvoisia ylipäällikön silmissä. Me kaikki olemme pyhää tykinruokaa.
-         Teillähän oli ennen se kuuluisa ylipäällikkö, se partaniekka. Obama Bin Laden.
-         Osama.
-         Se lausutaan osuma. Kiitos. Muistin vielä sen hepun nimen. Osui ja upposi.

Ylipäällikkö oli samanlainen partaniekka kuin kaikki muutkin leirissä. Hänet tunnisti vain puhtaan valkoisesta kaavusta. Ylipäälliköt eivät likaa kaapujaan. Teuvo käveli rohkeasti miehen luo ja ojensi kätensä:
-         Herra Al-Qaida, tämä on kunnia.
-         You can call me Al, ylipäällikkö vastasi rempseästi ja kätteli Teuvoa jämäkästi.
-         You can call me Head of a Penis. Tai siis Terska. Tai Teuvo vaan, Teuvo änkytti.
-         Oletko sinä valmis pyhään tehtävään?
-         Varmaankin, hän vastasi puolivarmasti. -  Minkähänlaiset eloonjäämismahdollisuudet näissä itsemurhaoperaatiossa on?
-         Onnistuneissa itsemurhapommituksissa kuolleisuus on sataprosenttinen, ylipäällikkö totesi. Huomattuaan Teuvon epäröinnin hän kiirehti lisäämään:
-         Mutta kun kuolet, taivaassa sinua odottaa seitsemänkymmentä neitsyttä.
-         Jaa, semmoisia. Kun minä kuolen, meitä neitsyitä on sitten seitsemänkymmentäyksi.