Kunnianosoitus helvetin hyvälle jätkälle

Kissa kiitoksella elää ja kukas sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. Olen jo niin pitkään odottanut tunnustusta, ansiomerkkejä, juhlatilaisuuksia ja kunniaa, että päätin tehdä asialle jotain. Joka itsensä ylentää, se alennettakoon. Ei muuten pidä paikkansa.

Olen katsonut kateellisena urheilusankareiden suitsutusta. Teemu Selänteestä on tehty elokuva ja kirja, Jari Litmasesta patsas ja Timo Jutilasta grillimakkara. Mutta entäs me muut? Kuinka meidän kunnon miesten käy? Ei työnantaja nimeä teollisuushallejaan meidän mukaan tai pystytä patsasta automarketin parkkipaikalla. Ei, itse pitää kaikki hoitaa. Hoidetaan sitten saatana, ja kerralla kunnolla. Tällä menttaliteetilla järjestin itselleni spektaakkelin.

Maanantaina vaimo palasi töistä ja pysähtyi kuin naulittuna olohuoneen ovelle. Tiesin tasan tarkkaan, mitä hän ajatteli. Olohuoneessa olin minä ja kymmenen muuta kaveria. Meillä kaikilla oli puku päällä eikä mikä tahansa puku, vaan smokki. Yksi kavereistani istui olohuoneen nurkassa ja hänen edessään oli ullakolta kaivettu, vanha hammond-urut. Vaimoni kysymys oli väistämätön:

-         Mitä helvettiä täällä on menossa? Mitä tämä tarkoittaa?

Kaverini ottivat jo pari taka-askelta ja aremmat alkoivat etsiä ulospääsyä. Minä olin kuitenkin jämäkkänä kun vastasin elämänkumppanilleni.

-         Meillä on täällä juhlallinen tilaisuus. Me jäädytämme mun t-paidan kattoon.

-         Siis teette mitä? Mitä ihmettä tuo vanha t-paita tekee tuolla seinällä?

-         Olen jäädyttänyt sen.

-         Jäädyttänyt? Mitä ihmettä sinä taas hourailet?

-         Ei ole houretta ei. Tänä vuonna tuli kuluneeksi viisi vuotta, kun aloimme seurustella. Tuo t-paita oli minulla päällä, kun ensi kerran kohdattiin. Olen ylpeä siitä, että olen jaksanut olla rinnallasi ja tästä syystä päätin jäädyttää t-paidan muistoksi ensi treffeiltämme.

-         Olet jaksanut olla rinnallani?

-         No myönnä pois. Ei tämä aina ole ollut niin helppoa minulle. Sinä teet täällä kaiken: laitat ruuan, hoidat astiat, hoidat lapset, peset pyykit ja niin edelleen. Ennen sinua minä olin itsenäinen sinkkumies, joka teki tuon kaiken itse. Et tiedä, mitä uhrauksia tämä meidän parisuhde on minulta vaatinut.

-         Ja mitä nämä muut täällä tekevät? Vaimo jatkoi tenttaamista mutta selkeästi varovaisemmalla moodilla kuin jos olisimme olleet kahdestaan.

-         Ketjukaverit ovat kutsuvieraita ja kunnioittavat minua osallistumalla tilaisuuteen.

Selitys oli ilmeisen tyhjentävä, koska vaimo meni mykäksi ja jäi tuijottamaan minua. Jos katse voisi tappaa, minulla olisi sillä hetkellä ollut kymmeniä pistohaavoja. En antanut sen häiritä. Tämä oli minun juhlani yhdelle parhaimmista jätkistä jonka tunsin: nimittäin minulle.

Kavereille oli jaettu roolit. Arska on yhtä kova paskanjauhaja kuin Juhani Tamminen, joten hän sai pitää puheen. Pitää sanoa, että kaverini Vort on semmoinen veli, että jokainen haluaa samanlaisen ketjukaverikseen. Ei ole ylämummoa, johon hän ei olisi osunut... Oli siinä puheessa paljon muutakin, mutta olin niin tunnekuohun vallassa, etten muista enempää. Seuraavaksi oli vuorossa Finlandia hymni. Koska en tunne Sakari Kuosmasta, en saanut häntä kerrostalokolmioomme laulamaan sitä alkuperäistä Kuosmas-versioita Finlandiasta. Onneksi yksi kavereistani on niin Saku Kuosmanen –lookalike, että sain hänen ylipuhuttua laulutehtävään. Se oli virhe. Vaikka Topi on Kuosmasen näköinen ja sai säestyksen hammond-uruilla, hän ei osannut laulaa pätkääkään. Kun Topi raiskasi Finlandian neljässä minuutissa, joka jätkällä oli kyynel silmäkulmassa silkasta vitutuksesta. No, kaikki ei voi mennä niin kuin elokuvissa

Lopuksi pidin vielä oman puheen, jossa kiitin vuolaasti itseäni ja mainitsinpa sivulauseessa myös puolisoni. Lopuksi toivoin, että pääsen vielä joskus Hall of Fameen. Tässä vaiheessa vaimo tuli ja antoi minulle mojovan tillosen avokämmenellä. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli väärinkäsitys. Vaimo kuuli, että toivoin pääseväni Hole of Fameen…