sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Aika entinen ei koskaan enää palaa?



Loistava uutinen: Vinyylilevyt eli LP:t tulevat takaisin. Musiikintuottajat IFPI Finland ry:n mukaan tänä vuonna on Suomessa myyty jo yli 100.000 kappaletta vinyylejä. Huikeaa! Musiikki on digitalisoitunut ja biisejä saa ladattua kännykkään, tablettiin ja läppäriin mistä tahansa ilmaiseksi tai pientä korvausta vastaan, mutta silti ihmiset ovat alkaneet suosimaan vanhaa tallennusmuotoa. Kahdentoista tuuman kiekko tuo musiikkiharrastukseen uuden ulottuvuuden: Keräilyn. Musiikista tulee konkreettista ja ”omaa”, ei pelkästään digitaalista kertakäyttökamaa, joka lopulta deletoidaan.

Mikä muu vanha, jo haudattu asia voisi palata takaisin? Tai saisi palata takaisin. Pari juttua tulee ensimmäisenä mieleen.

Paluun saisi tehdä kunnon vanhan ajan kirjeet ja postikortit. Ne paperikuoriset tai pahviset, postin kautta luukusta sisään kolahtavat henkilökohtaiset tervehdykset. Nuorempana tuli kerättyä postimerkkejä, joita sai tietenkin kirjekuorista ja korteista. Lisäksi tallella on edelleen muutama isänpäiväkortti yms. kirjeitä, joita on mukava vanhoina päivinä lueskella. Tänä päivänä onnittelut lähetetään facebookilla, sähköpostilla, whatsupilla ja tekstareilla. Monenko noista viesteistä luulet olevan tallella parinkymmenen vuoden päästä? Ja mitä siitä, jos säilyvätkin. Kun kirjeeseen kirjoitettiin pitkät tarinat arkipäiväisistä asioista onnittelujen lomaan, sähköinen viesti on ytimekkäästi: Onnea! Mitä tämä sana kertoo sinulle eläkepäivinä kun yrität muistella, mitä tuon onnittelun aikaan elämällesi kuului?

Katoavaa kansanperinnettä ovat myös kortti- ja lautapelit. Kun keräännytään kavereiden kanssa pitämään iltaa, on pääosassa älypuhelin. Eikä sillä pelata yhdessä, vaan käyttäjä eristäytyy sosiaalisesta tilanteesta omaan virtuaalikuplaan kirjoittelemalla päivityksiä tai lukemalla toisten päivityksiä. Ollaan fyysisesti samassa paikassa mutta henkisesti eri tilassa. Aikaan ennen kännyköitä saatettiin illanistujaisissa ottaa Monopoli, Trivial Pursuit tai pelikortit esille ja sitten pelattiin. Pelaaminen oli jo itsessään hauskaa mutta parasta oli vuorovaikutus toisiin ja hauskojen yhteisten tilanteiden ja nauruhetkien määrä. Nykyäänkin ne kerrat, kun lautapelejä on pelattu, ovat olleet jotain erityistä ja mieleenpainuvaa. Sääli, ettei nuorisoa tahdo saada peleihin mukaan. Ajat ovat muuttuneet.

Paluun voisi tehdä myös valokuvaaminen filmirullalle. Siinä oli jotain paljon maagisempaa kuin nykyajan kännykkäkuvaamisessa. Digitalisointi on muuttanut valokuvaksen kertakäyttöiseksi eikä yksittäiseen kuvaan tarvitse enää panostaa. Kun käyt keikalla, voit ottaa bändistä satoja kuvia ja valikoida niistä sitten ne kymmenen onnistuneinta. Hieno mahdollisuus sinänsä, mutta onnistumisen huuma puuttuu. Ennen kamerassa oli filmirulla, johon mahtui kaksikymmentäneljä kuvaa. Rullat ja kuvien kehittäminen maksoivat sen verran, ettei otoksia tullut räpsittyä mistä sattuu. Jokainen valokuva oli enemmän tai vähemmän harkittu ja suunniteltu. Lopputulos paljastui vasta viikon – kahden jälkeen, kun kuvat kävivät valokuvausliikkeessä kehitettävänä. Kuoressa olevat kuvat piti nähdä heti ja sitten huokailtiin joko ihastuksesta tai pettymyksestä riippuen siitä, miltä otos näytti.

Tiedä häntä, vaikka kaikki nuo kokisivat renessanssin joku päivä. Vinyyleistä en ole luopunut ja nyt olen hyvilläni siitä. Postikortteja ei ole tullut läheteltyä, mikä on puhdasta laiskuutta. Lautapelejä pelataan liian harvoin ja filmirullakameraa en omista. Olen siis jäävi marmattamaan vanhoista hyvistä ajoista mutta hyppään kyllä heti kelkkaan, jos muutkin innostuvat retroilusta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti