maanantai 5. toukokuuta 2014

Punttisalilla eli haluatko turpaan?



Punttisalit ovat paholaisen keksintö. Tai niin ainakin ajattelin vielä kymmenen vuotta sitten. Minulle ei vain mahtunut päähän ajatus, että pitäisi hikoilla sisätiloissa veivaamassa jotain laitteita paikallaan seisten, istuen, kyykkien, maaten. Maisema ei vaihdu, ilma ei vaihdu eikä vierustoverin naama vaihdu. Mieluimmin otin pyörän tai jalat alleni ja lähdin ulos raittiiseen ilmaan.

Sitten sain mahdollisuuden tehdä kuntosalitreeniä ohjatusti. Silloinen työnantaja kustansi meille yhden kevään circuit trainingin, kymmenen käynti kertaa. Lajia tuntemattomalle kerrottakoon, että circuitissa tehdään ohjatusti liikkeitä eri laitteilla n. minuutin verran, pieni siirtymätauko ja heti perään seuraava laite. Välillä käydään polkemassa kuntopyörää vastuksia vaihtamalla. Ylämäkeen, tasaiseen, raskaampaa, nopeammin jne. Kun tämän kaiken suoritti työporukalla ja ammattilaisen piiskaamana, liikunta oli erittäin hikistä, haastavaa ja hauskaa.

Erään tällaisen tunnin jälkeen menimme taas pukuhuoneen kautta saunaan. Pieni hikoilu hikoilun päälle teki terää. Siirryin suihkuhuoneen puolelle ja aloitin peseytymisen kun työkaveri Simo tokaisi, että hän unohti suihkusaippuan matkasta. Ennen kuin ehdin tarjota omaani, hän nappasi hyllyllä olevan pullon ja turautti saippuaa kämmenelle. Samalla saunan ovi avautui ja joku tuli suihkuhuoneen puolelle. Tuo joku sanoi: Se on mun saippua.

Tulokas oli sen näköinen, että oli syntynyt salilla. Enkä nyt tarkoita synnytyssalia. Kaveri oli nuoresta iästään huolimatta ehtinyt nostella jo varmaan yhden laivatelakallisen verran metallia ja vaikutti aika ärsyyntyneelle. Simo pahoitteli sattunutta, antoi suihkusaippuan takaisin ja selitteli luulleensa sen jäänneen joltain. Bodari tyytyi tarinaan eikä kiinnittänyt meihin enää huomiota vaan paineli suihkuun. Minä ja Simo painelimme pukuhuoneen puolelle.

Siinä me sitten kuivailimme itseämme ja hihittelimme sattumalle. Olipas se lähellä. Istuimme hetken pukukaappien edessä olevalla pitkällä penkillä, kun tuo lihaskimppu ilmestyi ovelle ja katsoi hetken ympärilleen. Sitten hän huomasi minua ja ilme synkkeni. Hän osoitti minua sormella ja sanoi: Se on muuten mun pyyhe.

Äsken liikunnan ja saunomisen punakka meikäläinen taisi valahtaa valkoiseksi sillä sekunnilla. Katsoin hämmentyneenä vyötärölleni kietomaa pyyhettä ja tarkemmin tarkasteltuna huomasin, että se oli vaaleansininen. Minun vaaleanharmaa pyyhe oli edelleen suihkuhuoneen puolella pyyhkeitä varten järjestetyissä koukuissa.

Silmissäni ei pyörähtänyt elämänfilmi vaan luontodokumentti erämiehestä, joka kohtaa metsässä karhun. Nuo ohjeet olivat nyt tarpeen. Älä käännä selkää, älä juokse äläkä pakene. Ei vaaraa pakenemisesta. Ainoa ulospääsytie pukuhuoneesta kulki tuon järkäleen vierestä, joten olin umpikujassa. Enkä ollut ihan varma auttaisiko, jos leikkisin kuollutta. Oli siis aika avata suuni, ennen kuin tuo ärsytetty uros tukkisi turpani lopullisesti.

Selitin hänelle, että olen värisokea, kuten kerroin aikaisemmin tarinassa Värisokea maalari. Tämä oli luonnollinen syy siihen, etten aina erota lähellä olevia värisävyjä toisistaan. Pyyhkeet olivat todellakin samanlaiset ja yksiväriset, mutta minulle ne olivat sen lisäksi vielä samanväriset. Pahoittelin tapahtunutta ja pyysin, että kaveri käyttäisi minun pyyhettä. Se oli puhdas, joten tämä tahaton pyyhkeiden vaihto voitaisiin kuitata puolin ja toisin.

Koska tämä tarina on tosi, se ei pääty nyrkkitappeluun eikä Daavid vrs. Goljat –tyyppiseen loppuratkaisuun. Sain bodarin vakuutettua, että kaikki tapahtui bona fide ilman kettuilun häivää. Käytimme toistemme pyyhkeitä, annoimme ne takaisin ja sanoimme vaivautuneet heipat erotessamme. Tulin seuraavankin kerran salille mutta pidin huolta, että minulla oli aina matkassa riemunkirjava ja kuviollinen pyyhe.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti