Viimeinen ilta

Pomo toivotti ensi alkuun hyvät huomenet kaikille. Pekan mielestä aamussa ei ollut mitään sellaista, mikä olisi voinut tehdä siitä erityisen hyvän. Pankki tuntui tukalan kuumalta kesäaamun auringossa ja kaikkialla leijui valonsäteiden paljastamia pölyhiukkasia. Siitepölyallergia ei sekään tuntunut hellittävän. Ei, Pekka huokaisi hiljaa. Aamu ei todellakaan ollut hyvä.

Viikonloppu oli kuin taakse jäänyt painajainen tappeluineen päivineen. Koti oli muuttunut vieraaksi paikaksi, missä heitettiin kitkeriä sanoja ja herjauksia puolelta toiselle. Kuin kaksi nyrkkeilijää neljällä seinällä aidatussa kehässä, ilman erotuomaria. Naapuri katsoi häntä oudosti alta kulmien, kun hän haki lehden postilaatikosta. Ei edes hyvää huomenta toivottanut. Jospa naapuri oli taas joutunut valvomaan heidän takiaan. Ei siis ihme, että ilmapiiri lähiössä oli muuttunut jäykän viralliseksi ihmisten kesken, jotka olivat tunteneet toisensa jo vuosia.

Pekka päätteli, että ilman kahvikupillista eivät työt lähtisi käyntiin. Kuin tervatuilla raiteilla laahustaen hän käveli kahvihuoneeseen ja huuhteli pannun edellisen viikon kahvitähteistä. Suodatinpaperit olivat loppuneet, joten hän tyytyi käsipaperiin. Ketään muita ei vielä näkynyt kahvihuoneessa. Seinällä oli ilmoitus pankin järjestämästä saunaillasta seuraavana perjantaina. Pekka näki oman nimensä muiden joukossa ja ajatteli hetken raakata sen yli. Mutta sitten hän muutti mielensä ja istuutui pöydän ääreen.

- Pekka terve! Sinä istut jo asemissa.

Tulija oli Petteri. Iloinen kuten aina. Joka paikan ilopilleri, joka ei tuntunut väsyvän koskaan. Petteri oli leikkauttanut hiuksensa ja Pekka huomautti siitä jotain vaisusti. Petteri haistoi tuulen ja istuutui hiljaa pöydän ääreen. - Huolia?

- Älä kysy, Pekka tuhahti ja nousi pöydästä. Kahvi oli valmista. Hän kaatoi juomaa nimettyihin mukeihin ja hukutti sekaan muutaman sokeripalan. Maitoa ei löytynyt jääkaapista.

- Se on juotava mustana.

- Ei kai muukaan auta, Petteri vastasi ja otti kiittäen mukinsa vastaan. Ensimmäinen hörppy sai hänet voihkaisemaan ja puhaltelemaan rajusti.

- Pirun kuumaa.

Pekka ei vaivautunut vastaamaan, vaan syventyi edellisen perjantain lehteen. Senkin hän oli lukenut läpi useita kertoja ja uutiset tuntuivat jo tutuilta. Japanin keisari Hirohito sairasteli ja Armeniassa mellakoitiin. Pekka huomasi lukevansa tajuamatta tekstistä sanaakaan. Ajatukset leijailivat aivan jossain muualla. Lähellä kotia, jonka oven hän oli paiskannut aamulla jäljessään kiinni niin, että karmit kolahtivat. Nyt muisto nostatti punan korviin ja sai hänet häpeämään. Siinä oli taas vettä naapureiden juorumyllyyn. Koko helvetin lähiö rypi heidän perhe-elämän pohjamudissa. Kaikki saatanan nilkit, Pekka mietti katkerana. Hän huomasi Petterin puhuvan jostain pitkäaikaislainojen korkokannasta, mutta puhe meni hänen ohitseen yhtä sujuvasti kuin sanomalehden teksti. Kaikki tuo kuului johonkin toiseen maailmaan, johon oli matkaa enemmän kuin hän uskalsi ajatellakaan.

- Kuule. Lähde töiden jälkeen pelaamaan kössiä.

- Häh? Pekka havahtui haaveistaan ja katsoi Petteriä kahvikuppi huulillaan.

- Kössiä. Hallille. Lähde pelaamaan. Petteri puhui kuin kuurolle ja korosti sanojaan käsimerkeillä.

- Joo. Mikäpäs siinä.

Vasta peli sai hänet irtoamaan synkistä mietteistä. He löivät palloa seinään harrastelijoiden hartaudella. Petteri oli huomattavasti parempi pelaaja kuin Pekka, mutta hän tyytyi lyömään peruslyöntejä ja antoi kaverilleen mahdollisuuden pelata omaa peliä. Välillä Pekka unohtui sekunnin murto-osaksi omiin ajatuksiin ja silloin pallo lipsahti häneltä lapsellisen helposti. Kun tätä oli tapahtunut jo useita kertoja, Petteri otti pallon käteensä ja katsoi häntä pitkään.

- Taitaa olla parasta, että lopetetaan tällä erää tähän.

- Niin kai, Pekka myönsi ja pyyhki hikeä ranteessa olevaan hikinauhaan. Paita oli liimautunut selkään kiinni ja pelin rasitus tuntui voimakkaasti jaloissa. He riisuutuivat pukuhuoneessa ja painuivat saunaan suihkun kautta. Saunassa ei ollut ketään muita ja he saattoivat vihdoin puhua vapaasti. Petteri heitti löylyä ja nojasi kuumaan seinään.

- Haluaksä puhua siitä?

Pekka kasteli oman kohtansa seinästä vedellä ja nojasi siihen raskaasti. Hän nosti jalat ylälauteelle ja kietoi kädet polviensa ympärille. Höyry kirvoitti hien pintaan ja noroja lähti valumaan pitkin karvaisia sääriä.

- Ei siinä ole paljoakaan puhumista.

Petteri odotti kärsivällisesti ja heitti toisen kauhallisen löylyä. Sitten he painautuivat ähkien kyykkyyn, kun kuuma ilma tavoitti ylälauteen.

- Mä en yksinkertaisesti tiedä, mitä pitäis tehdä. Elämä on ajautunut semmoiseen umpikujaan, ettei ulospääsyä näy. Ei me edes jakseta enää puhua asioista järkevästi kun molemmat tiedetään, että siitä syntyisi vain uusi tappelu.

Pekka oli hetken hiljaa ja keräsi ajatuksiaan. Suuri lankakerä odotti purkautumista, mutta hän pelkäsi sitä ja perääntyi viime hetkellä.

- Äh. Et sinä halua kuulla tätä. Iso mies ruikuttaa kuin pikkulapsi.

- Päinvastoin, Petteri vastasi heti ja niin vakavalla äänellä, että se hätkähdytti Pekkaa. Lämmin tunne hulvahti vatsanpohjassa, eikä se johtunut löylyistä.

- Kyllä sä voit mulle kertoa. Sitä vartenhan ystävät on. Lähdetään iltakaljalle ja jutellaan vaihteeksi vakavia. Ei nimittäin olisi pahitteeksi mullekkaan.

- Se sopii, Pekka myönsi hyvillään ja jaksoi jopa hymyillä Petterille. Saunan ovi kävi ja joku eläkeläisvaari kiipesi lauteille huohottaen. Hän tuli uimahallin puolelta ja tuoksui kloorivedelle. Oli vielä unohtanut uikkarit jalkaan, Pekka huomasi huvittuneena. Luultavasti unohtaa ne pois jalastaan, kun menee takaisin uima-altaalle.

Talo oli ollut joskus suuri ja komea, nyt se oli vain suuri. Tilan paljous tuntui vain korostavan heidän välistä etäisyyttä. Riitti tilaa mököttää sadan neliön päässä toisesta. Valkoinen maalipinta hilseili nurkista ja Pekka muisti taas vanhan lupauksensa talon maalaamisesta. Mutta miksi se pitäisi maalata? Missään korjaamisessa ei ole mieltä, Pekka tuhahti ajatuksissaan ja päästi hiljaisen kaljaröyhtäyksen. Polttava vatsahappo nousi kurkkuun ja sai hänet irvistämään. Pekka avasi portin ja sulki sen perässään. Puu narisi väsyneesti, kuin portti olisi halunnut vihdoin ja viimein luopua tehtävästään ja köllähtää pihanurmelle lepäämään. Olihan se sentään vanhempi kuin Pekka itse.

Keittiön ikkunan valo sai palan nousemaan kurkkuun. Pekka pysähtyi käytävälaatoitukselle ja hieroi niskaansa. Joka paikkaa tuntui kolottavan. Pihasireenien tuoksu leijaili hämärältä takapihalta. Niiden takana erottui parikeinun varjo ja hiekkalaatikko. Kaikki siellä, minne hän ne oli jättänytkin.

Hetken Pekka kuvitteli, että aika otti takapakkia ja oli alkukesä kymmenen vuotta sitten. Silloin äiti oli vielä elänyt ja Pekka käveli aina puolenyön jälkeen kotiin yöjalasta. Tanssipaikan kumu erottui aina portille asti ja suussa maistui maustettu huulipuna. Sireenit olivat silloin tuuheampia ja tuoksuivat voimakkaammin. Nyt kukkia oli vain harvassa ja oksat muuttuivat vuosi vuodelta yhä luurankomaisemmiksi. Maaperä tuntui ehtyvän ennen aikojaan. Mikään ei enää kukoistanut heidän pihamaallaan. Eikä talon sisällä.

Kuistilla Pekka istuutui puutuolille lepuuttamaan jalkojaan. Kaljan surina tuntui voimakkaana korvissa. Auton valokiila ilmestyi korttelin takaa häviten saman tien. Hiekka ropisi renkaissa ja soratie pölysi kuuman päivän kuivattamana. Saisivat pirut ajaa suolaa, ettei joka paikka peittyisi harmaaseen tomuun. Pekka sylkäisi yli kuistin, mutta sylki putosikin läsähtäen keskelle verannan kaidetta.

- Saasta.

Sisältä ei kuulunut ääntäkään. Vain ikkunan varjo nurmella paljasti, että talossa valvottiin. Hän pelkäsi koko ajan, milloin ovi aukeasi. Pelkkä ajatuskin sai mahan vellomaan. Pekka tiesi, että kaljan aikaansaama tyyneys häviäisi sillä hetkellä ja tilalle nousisi masennus. Se pohjaton tunne, joka oli vienyt mielenkiinnon heidän perhe-elämäänsä. Hiljaisuus, puhumattomuus vain pahensivat tilannetta. Joutui väkisinkin uppoutumaan omiin synkkiin aatoksiin ja noidankehä lähti taas pyörimään.

Viimein Pekka kyllästyi istumaan kuistilla ja tunsi, että hän joutuisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin menemään sisälle. Rannekellon fosforitaulu osoitti puolta kahta. Seuraavana päivänä olisi työpäivä ja hän vain valvoi, kuten niin monena yönä aikaisemminkin. No, huomenna se kostautuu. Huomenna väsymys iskee kesken työpäivän ja painaa vireen pohjalukemiin.

Eteisessä ei ollut valoja. Ainoa valoviiru kantautui keittiöstä, missä kolisteltiin kahvikuppia. Pekka riisui takin naulakkoon ja jätti kengät siististi asentoon kenkätelineeseen. Lattialaudat narahtelivat askelten painosta ja paljastivat hänen tulonsa Sirpalle. Tämä istui keittiöpöydän ääressä ja joi ääneti teetä. Hän ei kääntänyt päätään edes silloin, kun Pekka tuli keittiöön.

- Missä oot ollut?

Jotenkin kysymys tuntui helpottavalta. Pekka veti tuolin alleen ja istuutui toiselle puolelle pöytää. Röyhtäys pyrki jälleen pintaan.

- Sulla on huomenna töihin lähtö.

Pekka ei vieläkään vastannut mitään, vaan kaatoi itselleen lasillisen maitoa ja joi sen yhdellä kulauksella.

- Taas olit juomassa, Sirpa kivahti ja nousi vihaisesti pöydästä. Hänen lyhyet, hiuslakan jäykistämät hiukset eivät hievahtaneetkaan. Sirpa tömisti makuuhuoneeseen ja paiskasi oven perässään ja vasta silloin Pekka tuntui heräävän horroksestaan. Hän päätti odottaa hetken, ennen kuin seuraisi perästä. Maidon viileys sai vatsahapot rauhoittumaan.

Sirpa riisui aamutakin ja painui peiton alle. Yön viileä tuuli tuli sisään avoimesta ikkunasta ja pelmutteli läpikuultavia verhoja. Verhojen kangaslinnut näyttivät havisuttelevan puuvillasiipiään. Sirpa nousi uudestaan ylös ja kävi sulkemassa ikkunan viluissaan. Sitten hän käänsi kylkeä ja jäi odottamaan. Unta vai Pekkaa, sitä hän ei tiennyt itsekkään.

Pekka tuli viimein, niin hiljaa kuin vain osasi. Ovi narahti ja lattialaudat säestivät valittaen. Pekka riisui vaatteensa ja laskosti ne tuolille järjestelmällisesti. Sukat hän heitti nurkkaan odottamaan pesua. Sänkykin narahti kun hän istuutui sille koko painollaan. Siinä hän oli ja katseli verhon takaista varjomaailmaa.

- Sirpa?

Sirpa ei vastannut, vaan oli nukkuvinaan. Hän tiesi tarkalleen, mitä tuleman piti. Pekka oli lievästi humalassa ja ilmeisen juttutuulella. Häntä taas ei huvittanut keskustella mistään humalaisen miehen kanssa. Jos he kerran riitelivät selvin päin, niin minkälaista se olisikaan kännissä. Ei kiitos.

- Onko susta hyvä näin? Miks me ei enää voida puhua mistään? Mä tosiaankin haluaisin joskus selvittää nämä meidän välit oikein perusteellisesti.

Pekka jäi odottamaan vastausta ja nojasi kädellään raskaasti tyynyyn. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän erotti Sirpan äänen. – Mitä sä sanoit? Pekka kysyi.

- Että tekisit sen joskus selvin päin. Hyvää yötä.

Sirpa nykäisi peittoa tiukemmin ympärilleen ja käänsi miehelleen kylkeä. Pekka kuohahti.

- Kyllä sinä olet yks jumalauta! Mitä helvettiä sun kanssas tekee?

Sirpa kimposi pystyyn ja katsoi julmasti Pekkaa, joka oli vain kymmenen sentin päässä hänestä kasvot punaisena. – Et herätä tyttöä!

Pekka hyppäsi sängystä ja käveli tiehensä. Ovella hän muutti mieltään ja kiipesi portaat yläkertaan. Lastenhuoneen ovi oli auki ja sisältä kuului heikkoa hengitystä.

Johanna näytti suloiselta nukkuessaan. Hänellä oli isänsä tummat hiukset ja kulmakarvat. Tyttö oli vasta neljä vuotta, mutta osasi jo kaikenlaista. Pekalle Johanna oli aina ollut ylpeyden aihe. Hän ei halunnut sekoittaa tyttöä heidän tappeluihin, mutta niin tahtoi käydä pakostakin. Silloin tyttö oli aina kahden tulen välissä eikä tiennyt, kumpaa vanhemmista tuli totella. Sirpalle hän oli ”äidin tyttö” ja Pekalle ”isän prinsessa”. Juuri tytön takia Pekka oli harkinnut useammin kuin kahdesti, lähteäkö lätkimään vai ei.

Sirpa tiesi olevansa vahvoilla tytön suhteen. Ilman raskauttavia syitä Johanna joutuisi automaattisesti äidille avioerotilanteessa. Tätä Sirpa käytti toisinaan lyömäaseena Pekkaa vastaan ja sai miehen raivostumaan. Tyttö oli arka paikka isälle. Pekka suuteli Johannaa poskelle pimeässä ja nuuhki hänen paksuja hiuksia. Nallekarhut seurasivat tilannetta lastenhuoneen pöydältä. Koko huone oli kuin viipale satumaata iloisenvärisine tapetteineen ja leluineen. Pekka huomasi katkerana, että kaikki tavarat olivat Sirpan hankkimia. Itse asiassa Pekka ei juuri huomannut tyttöä, kun heillä meni hyvin. Hän hymähti masentuneena pimeässä ja nousi seisomaan. Sälekaihtimien takana loisti katulamppu.

Vasta eteisessä Pekka tajusi, ettei hänellä ollut muuta yllään kuin alushousut. Makuuhuoneeseen ei ollut asiaa, joten vessan pyykkikorissa olevat likaiset vaatteet saivat kelvata. Humalasta ei tuntunut olevan enää tietoakaan, vaikka hän arvasi sen olevan harhaa. Veressä jylläsi yhä promillen verran. Hetken mielessä häivähti jäähyväiskirje, mutta sen ajatuksen hän torjui itsekseen hiljaa hymyillen ja päätään pudistaen. Kaikki oli jo tarpeeksi kornia ilman mahtipontista dramatiikkaa.

- Mitä helvettiä meille on tapahtunut? Hän kysyi lähinnä itseltään. Eteisen peili ei vastannut. Sieltä tuijotti vain yhtä synkän näköinen mies nuhjuisessa paidassa, suorissa housuissa ja lyhyessä takissa. Sukkia hän ei pannut jalkaan. Kenkiin oli tarttunut jostain kuraa. Lika karisi kuivana pölynä eteisen lattialle.

- Sirpa suuttuu, kun kannoin likaa eteiseen.

Pihakiikku narahteli tasaisesti. Pekka heilutteli jalkoja ilmassa ja potkaisi aina välillä lisää vauhtia. Jokin suuri yölintu lensi hitaasti yli pihan päästämättä ääntäkään. Pöllö, hän ajatteli. Autojen ääniä kantautui aina silloin tällöin jostain kaukaa, mutta yksikään ei tullut lähelle heidän asuinlähiötä. Nuoret siellä kiertelivät keskustaa aamutunneilla.

Taivaanrannan vaaleneminen sai Pekan havahtumaan mietteistä. Pian aamu valkenisi ja kaikki virkut, posteljoonit ja työläiset lähtisivät liikkeelle. Pekka nousi kiikusta ja pysäytti sen liikkeen kädellään. Jotenkin se tuntui tärkeältä. Aivan kuin keinu jatkaisi keinumistaan ikuisesti, ellei hän pysäyttäisi sitä. Ajatus nostatti harvinaisen hymyn huulille. Hän tönäisi keinun uudestaan vauhtiin ja lähti kävelemään portille. Kello näytti vähän yli kolmea. 

Kaupunki vaikutti ihmeelliseltä. Aivan kuin neutronipommi olisi pyyhkäissyt kaikki ihmiset mennessään. Vain nelisen tuntia, ja samat autiutta kumisevat kadut olisivat tungokseen asti täynnä koululaisia ja aamuruuhkaan juuttuneita autoilijoita. Nyt keskustaa hallitsivat kymmenet lokit, jotka tepastelivat etsien edellisen päivän tähteitä. Pitkät varjot vuorottelivat auringon valaisemien poukamien kanssa. Joku humalainen oli unohtunut puistonpenkille nukkumaan.

Pekka veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa ja tunti virkistyvänsä. Uneton yö tuntui silmissä, joita kirveli vähän väliä. Reilu kuusi tuntia ja pankki avaa ovensa. Reilu kuusi tuntia, helvetti. Pekka otti muutaman juoksuaskeleen ja karkotti lauman naurulokkeja lentoon. Ne huusivat vastalauseita mennessään. Maahan jäi muistoksi valkoisia läikkiä.

Vesi virtasi tyynenä kohti kauempana seisovaa voimalaitosta. Sen turbiinit jylläsivät puoliteholla energiaa uinuvaan kaupunkiin. Kahlittu koski vaikutti kesyltä kuin kuohittu kollikissa. Virtasi vain laiskasti tyytyväisenä kontrolloituun elämäänsä. Tuskin muistaen enää aikoja, jolloin se oli kuohunut voimalla halki kaupungin. Kaupungin, joka tuolloin oli ollut pahainen kirkonkylä. Nyt kaupunki oli kasvanut isoksi ja virta taas kutistunut kuin kalkkeutunut aortta. Se sykki vielä, mutta kauanko se jaksaisi pitää sydäntä, voimalaitosta, käynnissä. Sitä ei tiennyt kukaan. Usein oli jo puhuttu, että laitos söi enemmän rahaa kuin mitä sen antama hyöty antoi kaupungille. Ehkäpä muutaman vuoden päästä turbiinit pysäytetään ja voimala lakkaa olemasta.

Pekka kurkotteli kaiteen yli ja sylki veteen. Sylki leijui alas, hajosi noin puolessa välissä pisaroiksi ja satoi virtaan. Virrassa erottui kaloja, keskenkasvuisia taimenia. Kaupunki istutti niitä joka vuosi jokeen, mutta joka vuosi ne myös katosivat. Osa ui jokea alas järveen, osa jokea ylös ties minne. Virkistyskalastajat nappasivat loput.

Pekka nousi kaiteelle. Häntä huimasi aluksi, mutta tunne meni saman tien ohi. Älytöntä, että tässä vaiheessa alkaisi muka pelottamaan, hän tuumi mielessään. Kaide oli noin reilun puolentoista metriä korkea ja viitisentoista senttiä leveä. Pudotusta veteen tuli vajaa kymmenen metriä. Pudotus sinänsä ei riittänyt tappamaan, mutta voimakas virta piti huolen veden varaan joutuneista. Virta veisi hänet turbiineille, joiden eteen oli viritetty suojaverkko. Suojaverkon edessä oli niin voimakas imu, että se vetäisi veden alle ja hukuttaisi hetkessä. Pekka ei pelännyt enää. Itse asiassa hän ei tuntenut mitään. Aurinko erottui jo puoleksi kerrostalojen takaa. Tulisi kaunis päivä. Kaunis päivä kuolla, hän ajatteli.

- Anna anteeksi Johanna.

Sillan alta kuului yksinäinen molskahdus. Posteljooni ajoi juuri polkupyörällä ohi ja pysähtyi kuullessaan äänen. Hän jätti pyörän ja siitä roikkuvan postilaukun kaidetta vasten nojalleen ja kurkisti alas virtaan. Suuri rengas oli juuri häviämässä veden pinnasta. Mitään liikettä ei näkynyt. Voimalaitoksen aiheuttama hyminä erottui heikosti, vaikka se olikin muutaman sadan metrin päässä. Aamun ensimmäinen auto ajoi sillan yli ja kuljettaja vilkaisi mielenkiinnottomasti sillalle pysähtynyttä postinjakajaa. Auton mentyä hän nousi takaisin satulaan ja lähti polkemaan kohti jakelualuetta. Lokit nousivat lentoon yksitellen ja siirtyivät takaisin joen rannalle. Pankki avasi ovensa tasan kello puoli kymmenen.