Ei siitä nyt kuitenkaan niin kauan aikaa ole. Vielä
90-luvulla pankkikonttoreita oli jokaisessa keskustan korttelissa ja jos erehdyit
sinne töiden jälkeen, jouduit aina jonottamaan. Aina. Nyt jonotetaan sitten
puhelimessa. Mutta kumpi on pahempi: Mennä jonnekin toimistoon seisoskelemaan
uppo-outojen ihmiset kanssa vai maata omalla sohvalla ja odottaa, että
seuraavaksi vapautuva asiakasneuvoja palvelee juuri sinua? Mietipäs sitä.
Eikä siitä niin kauan ole, kun bensa-asemilta sai palvelua.
Minun ensimmäisiä kesätyöpaikkoja oli Teboil. Heiluin yhden heinäkuun
kesäpoikana pesemässä tuulilaseja ja tankkaamassa autoja. 80-luvulla ei olisi
tullut kuuloonkaan, että asiakas tankkaa itse. En usko, että siihen aikaan
kukaan osasikaan. Niinpä minä, 15 v. pojanjolppi, tankkasin autoja ja lisäsin
syyläriin vettä ja moottoriin öljyä. Tosin yhden rekan kanssa kävi niin, että
laitoin syyläriin öljyä ja…. Huoltomiehet korjasivat vahingon.
Siitä on vielä vähemmän aikaa, kun asioiden selvittäminen
vaati kirjastossa käyntiä. Ei ollut nettiä. Kirjastossa tuli myös kuunneltua
musiikkia ja lainattua levyä. Viimeinen levylainaukseni tapahtui 90-luvun
lopulla. Materiaali makasi stereotasolla niin pitkään, että kirjasto muisti
minua muhkealla sakkolapulla. Palautin levyt hissun kissun takaisin, enkä
käynyt tiskillä maksamassa sakkoja. Olen edelleen lainauskiellossa.
Siitä on jo aika kauan aikaa, kun joka ikisellä kylällä oli
oma postitoimisto. Mummini oli yhden pienen postitoimiston hoitaja, johtaja tai
jotain. Kun tulin mummin luokse yökylään kesken hänen työpäivän, mummi istutti
minut takahuoneeseen, jonka seiniä peittivät puusta tehdyt lokerikkohyllyt. Hän
otti jostain lokerosta Aku Ankan. Sitä minä lueskelin sillä aikaa, kun mummi
teki työpäivän loppuun. Lehtiä ei saanut taittaa eikä rypistellä. Nehän oli
menossa jollekin toiselle.
Kaikesta on kuitenkin kulunut jo aikaa. Moni asia on
tapahtunut viime vuosituhannella. Näihin kaikkiin muisteloihin verrattuna pisin
aika on siitä, kun olimme jossain reissun päällä taukopaikalla huoltsikalla.
Automme oli parkkeerattu huoltamon parkkipaikalle ja juoksimme sille kilpaa
veljen kanssa. Samassa pihaan kurvasi valtava, sinivalkoinen perävaunurekka.
Seisahdimme katsomaan sitä, kun isä käveli luoksemme ja sanoi:
- Siinä on suomen rikkaimman miehen, Kaukon, rekka. Kaukolla
on niitä kymmeniä.
Tottahan me velipojan kanssa iskää uskottiin, kun hän niin
sanoi. Olihan rekan kyljessä ihan kirjaimellinen todistus, että kyseessä oli
suomen rikkaimman miehen omaisuutta. Siinä luki nimittäin Kaukokiito.
 |
| Bloggaaja ja bloggaajan mopo |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti