keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Hanoi Rocks


Minä ja Hanoi Rocks kohdattiin ensimmäisen kerran 80-luvun alussa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Olin siihen asti kuunnellut suomirokkia ja Rollareita, joten Hanoitten ensimmäinen albumi "Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks" oli aivan jotain muuta. Tragedy vei jalat alta ensi kuulemalla. 


Ensimmäinen tilaisuus tsekata bändi oli 1982, kun Hanoit tulivat Suonenjoen kaarihallille. Minulle kävi vain niin, että jäin talvella kiinni isän baarikaapilta ja sain pitkän kotiarestin. Niinpä kun kaverit kertoivat tohkeissaan keikasta ja pyysivät minua mukaan, totesin että en enää oikein pidä koko bändistä.


 
 Enhän minä voinut sanoa, että en yksinkertaisesti pääse keikalle. Kielsin Hanoi Rocksin kolmesti kuin juudas ja mökötin kotona, kun muut olivat keikalla.

 
Onneksi Hanoit jatkoivat keikkailua Suomessa, vaikka suosio veikin heidät ulkomaille aika ajoin.  Eritoten Japani oli hullaantunut bändiin ”Back to Mystery City” –albumin jälkeen. Seuraavan kerran mahdollisuus nähdä Mike ja kumppanit livenä tuli kesällä 1983. Paikka oli jälleen Suonenjoen kaarihalli. Tuohon aikaan kaarihalli oli Pohjois-Savossa ainoita paikkoja Siilinjärven Huvikummun lisäksi, missä bändit keikkailivat, ja siksi tapahtumiin järjestettiin bussikuljetuksia Kuopiosta ja Pieksämäeltä asti. 

Roudari Suonenjoen keikalla
Suuri hetki koitti 16.07.1983. Järjestäjät buukkasivat ahneuksissaan hallin yli ja paikalla oli niin paljon väkeä, ettei tanssilattian puolella mahtunut liikkumaan. Kun bändi aloitti soiton, koin ensimmäisen kerran kunnon rockhurmoksen, kun porukka hyppi ja tanssi biisien tahdissa hullun lailla. Tungos oli tukahduttava. Kun nostin kädet ylös taputtaakseni tahtia, en enää koko loppukeikan aikana saanut laskettua niitä alas, koska ihmiset painoivat joka puolelta tiiviinä massana.

Mike Monroe Kaarihallin keikalla Suonenjoella 16.07.1983


Yhdessä vaiheessa Mike kurkotti yleisön yläpuolelle ja hänen kaulastaan pitkässä ketjussa roikkuva koru osui suoraan käteeni. Pitelin sitä hetken nyrkissäni ja mietin, että nyhtäisenkö itselleni muiston. Järki tuli kuitenkin käteen ja päästin korusta irti. Sain seurata keikan loppuun asti. Keikan jälkeen menimme Kaken ja Tepin kanssa Hanoitten keikkabussiin ja saimme Andyn nimmarin. Bussi oli täynnä keikalla olleita tyttöjä, jotka esittelivät bändistä otettuja valokuvia Andylle ja Nastylle. Mikea ei näkynyt. Hän nukkui kuulemma bussin perällä.
    
Viimeisen kerran näimme bändin alkuperäisessä kokoonpanossa (okei, Razzle ei kuulunut alkuperäiseen kokoonpanoon) seuraavana juhannuksena 25.06.1984 Siilinjärven Huvikummussa. Keikasta jäi mieleen bändin lyhyt setti ja Razzle. Jotenkin Razzlella oli aina Kelju K. Kojoottimainen ryhti ja hänen tyylinsä rummuttaa oli sanalla sanoen rento. Savon Sanomat uutisoi keikasta parin palstan verran seuraavasti:

”HANOI ROCKS HERMOSTUI SIILINJÄRVELLÄ” 

”Hanoi Rocksin juhannuspäivän konsertti Siilinjärven Huvikummussa loppui lyhyeen, kun yhtye hermostui kitaravahvistimien hajoamiseen ja jätti soiton neljän kappaleen jälkeen sikseen. Järjestäjät tyynnyttelivät raivostunutta yleisöä maksamalla osan pääsylipun hinnasta takaisin ja jakamalla lippuja tuleviin tapahtumiin.

Yhtyeen ylilyhyt esiintyminen tuli varsin kalliiksi konsertin järjestäneelle Siilinjärven Hiihtoseuralle. Hiihtoseuran toiminnanjohtajan Leo Miettisen mukaan korvauskysymyksistä neuvotellaan helsinkiläisen Lido Musiikin kanssa. Lido Musiikki toimitti Huvikummulle paitsi esiintyjät myös valot ja äänentoiston. Äänentoistolaitteet olivat temppuilleet jo amerikkalaisen Lita Fordin aikana ja pettivät sitten illan pääesiintyjän Hanoi Rocksin. Tätä tempperamenttinen yhtye ei kestänyt, vaan pisti hetkeksi hulinaksi ja poistui sitten paikalta.”

Hanoi Rocks oli äärettömän kova livebändi
Joulukuussa tuli suru-uutinen: Razzle kuoli auto-onnettomuudessa. Minä, Kake ja Tepi menimme poikien treenikämpälle ja kaverit soittivat Hanoin biisejä koko iltapäivän. Minä olin vain kuulolla, koska en osaa soittaa kuin ovikelloa. Seuraavana vuonna bändi hajosi ja jotenkin oudosti samaan aikaan myös meidän kaveriporukka hajosi. Olimme kolmestaan eläneet koko teini-iän Hanoita kuunnellen, mutta nyt uudet elämäntilanteet veivät meitä eri paikkakunnille.



Kului 16 vuotta, joiden aikana perustin perheen ja muutimme töiden ja opiskelun perässä paikkakunnalta toiselle. Kaken kanssa pidimme väljästi yhteyttä, mutta Tepiin menetin yhteyden kokonaan. Kunnes 2001 niskaamme jysähti uutispommi: Hanoi Rocks heittää keikan Ankkarockissa! Bändin alkuperäiskokoonpanosta oli jäljellä enää Mike ja Andy, Suomen Mick Jagger ja Keith Richards. Vanhojen miesten sydämissä läikähti ja päätimme koota kaveriporukkamme yhteen. Suuntasimme 4.08.2001 kolmestaan Ankkarockiin.

Kieltämättä festariyleisö oli ehtinyt tällä välin nuortua. Kun The Rasmus nousi lavalle, lavan edustalla oli minun esikoispojan ikäistä fanimateriaalia. Koko päivän satoi ankarasti, joten me kolme linnoittauduimme oluttelttaan periaatteella ”kuuluuhan tuo musa tännekin”. Kun pääesiintyjän aika koitti, taivas lakkasi satamasta ja päästi meidät ulos nauttimaan keikasta. Fiilis oli uskomaton. Bändi soitti paremmin kuin uskalsimme odottaa ja Mike kiipeili lavarakennelman tukitolppaa pitkin huimiin korkeuksiin. Kaikesta kurasta ja kylmyydestä huolimatta jälleennäkeminen kavereiden kesken oli lämmin. Tosin Tepi sai flunssan ja oli seuraavana päivänä kovassa kuumeessa.


Kaksi kuukautta myöhemmin, 3.10.2001, kävin katsomassa Hanoit kotikonnuilla Kuopion Puikkarissa. Vanhojen biisien joukossa oli nyt muutama uusi tulevalta ”Twelve Shots on the Rocks” –albumilta. Keikan jälkeen Mike tuli yökerhon puolella ja kirjoitti meikäläiselle nimmarin. Ei ollut kännykkäkameroita ei, joten kuvat puuttuvat.

Bändi keikkaili muutaman vuoden tiuhaan tahtiin ja saapui Kuopioonkin aika ajoin. 23.01.2003 Puikkarin keikasta Savon Sanomat (Jenni-Helena Nikulainen) kirjoitti seuraavaa:

”MIKE MONROEN YHDEN MIEHEN SHOW”

”Legedaarinen Hanoi Rocks täräytti Puijonsarven yökerhossa desibelit toisiin sfääreihin torstai-iltana. Bändin kestofanit kiljuivat, eturivi tiivistyi yhä lähemmäksi lavaa ja Mike Monroen bootsien kärkiä. Takarivi tyytyi puristamaan tuoppia kaksin käsin.

Keikan avauksessa Obscured syöksi adrenaliinia yleisöön. Värisyttävä tunneryöppy tavoitti loppuunmyydyn salin perimmäisenkin nurkan. Punaiseen sonnustautunut Andy McCoy ja mustaa puuhkaansa heiluttava Mike Monroe vilkkuivat punaista yleisönsä edessä. Spektaakkeli oli saapunut kaupunkiin…

…Hieman ennen loppua Hanoi Rocks nostatti kuvainnollisesti itsensä kattoon biisillä Tragedy. Monroen alkuverryttely lavalla oli vain alkusoittoa yhden miehen showlle, joka huipentui hieman ennen loppua jännittäväksi seikkailuksi yökerhon kattoparvella.”


Hanoitten uusi tuleminen ei tuonut meidän kaveriporukkaa yhteen. Ankkarockin jälkeen tiet erkanivat jälleen kerran. Näin Hanoit viimeisen kerran Kuopiossa 1.10.2005. Olimme velipojan kanssa Ruplan keikalla. Rupla toi paikkana mieleen erehdyttävästi Suonenjoen kaarihallin: Lava + Sali + kaljabaari, pelkistetysti. Tällä kertaa keikka ei ollut loppuunmyyty mutta bändi oli edelleen kovassa vedossa. Väitän vielä tänäkin päivänä, että Hanoi Rocks oli ehkä kaikkien aikojen kovin livebändi. Ainakin minulle.  

Elämä kuljetti polkujaan. Tapasimme Kaken kanssa silloin tällöin keikoilla ja milloin missäkin. Tepistä en kuullut muuta kuin mitä Kakella oli kerrottavaa. Kaverit asuivat molemmat pääkaupunkiseudulla, joten yhteydenpito heidän välillään oli säännöllisen epäsäännöllistä. 2009 tuli sitten seuraava suuri Hanoi-uutinen: Bändi lopettaa. Lopettamisen kunniaksi bändi piti jäähyväiskeikan Tavastialla, joka suuren kysynnän vuoksi venyi kahdeksaksi keikaksi kuuden päivän sisällä. Me ostimme liput perjantain 10.04.2009 keikalle. Aivan oikein: minä, Kake ja Tepi.

Kokoonnuimme siis taas kolmestaan, kahdeksan vuotta edellisestä tapaamisesta. Keikka oli huikea, täynnä energiaa, nostalgiaa, jopa haikeutta. Lavalla kävi alkuperäisjäseniin kuulunut Nasty Suicide, joka sai yleisön repeämään. Bändi soitti myös Love’s Injectionin, yhden parhaista Hanoi-biiseistä, jota en ollut aikaisemmin kuullut livenä. Tuo keikka on yksi meikäläisen keikkahistorian ylittämättömistä huippuhetkistä.

Keikan jälkeen Hanoi Rocks ja meidän kaveriporukka hajosi, jälleen kerran. En tiedä, soittaako Hanoit enää koskaan yhdessä. Toivoa tietenkin sopii koska näyttää siltä, että vain se saa meidät nuoruusvuosien kaverukset kokoontumaan yhteen.

Sen verran vielä tähän blogiin liittyen, että Hanoit inspiroivat minua myös tämän blogin nimeämisessä. 1984 bändiltä ilmestyi tuplalivelevy ”All Those Waisted Years”. Levyn nimessä oli kirjoitusvirhe. Wasted oli kirjoitettu Waisted, ja tämä korjattiin vasta seuraavissa painoksissa. Ajattelin ensin nimetä blogini levyn mukaan, mutta se tuntui liian synkältä eikä sopinut blogin luonteeseen. Nimesin siis blogini ”World is a weired place to live” mutta livautin mukaan tuon kirjoitusvirheen: Weird –sanasta muotoutui Weired, Hanoi Rocksin henkeen.

4 kommenttia:

  1. Olen seuraillut blogiasi vasta vähän aikaa, mutta piti vain sanomani, että osaat kirjoittaa mielenkiintoisella tavalla aiheesta kuin aiheesta. On ilo lukea näitä. :-) Tämänkin Hanoi Rocks -jutun luin suurella mielenkiinnolla, vaikka en ole koskaan mitenkään fanittanut kyseistä bändiä.

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia kovasti, tuo oli mukava kuulla :) En ole oikein yhden asian ihminen, joten kirjoitan milloin mistäkin nimenomaan periaatteella mikä itseä kiinnostaa. Kiva, että olet tykännyt.

    VastaaPoista
  3. Itse olen fanittanut Hanoita täysillä. Farkkuihin omelin sivusaumoihin hapsuja ja oli kaikenlaiset uivelon untuvat hatuissa ja käsissä. Mahtavaa aikaa kyllä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli se. Meikäläinen tosin pukeutui konservatiivisemmin. En ollut niin rock-uskottava :)

      Poista