keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Keskinkertaisen keskipitkänmatkanjuoksijan tulikoe



Ymmärrän, että ikä tuo rajoitteita. Hyväksynkö ne: en tietenkään. En pidä siitä, että reaktiokykyni on huonompi kuin poikavuosina. Ennen saatoin suuttua hetkessä. Nykyään jään miettimään ja tajuan vasta seuraavana aamuna, että minun olisi kuulunut loukkaantua. En pidä siitä, että nopeuteni on hidastunut. Enkä siitä, että ulkonäöltäni olen aivan ikäiseni näköinen. Haluaisin olla nuori, voimakas, nopea, vahva ja hyvännäköinen. Nykyään en ole mitään noista. Ennen olin sentään nuori.

Ehkä pitäisi repiä iloa siitä, mitä on: nelikymppinen, hieman taantunut, ylipainoinen ja oluesta pitävä mies. Eli monityydyttymätön rasvahappo. Miksi yrittää hankkia vatsaan sixpäkkiä, kun omistaa jo tynnyrin? Miksi pitäisi kammata hiuksia, kun päälaella on puuton vyöhyke? Mitä hyötyä on hankkia hienoja vaatteita, kun alla on laho perustus ja homeongelma?  

Välillä iskee puuska ja halu todistaa kaikille. Näyttää, että kyllä tässä ikämiehessä riittää vielä virtaa. Että en ole vielä kalkkis (toisin tuon sanan käyttäminen tekee minusta varmaan kalkkiksen). Teen jotain, mitä kukaan tämän ikäinen ei yleensä tee. Lyön teidät ällikällä. Näytän, että vaikka olen syntynyt viime vuosituhannella, ole edelleen täysissä ruumiin ja sielunvoimissa ja pärjään jopa nuoremmilleni. Olipa kyseessä sitten shakki, tammi, othello tai mikä tahansa muu lautapeli. Oon voimissain.

Jouduin tällaisen nuoruushaasteen eteen muutama vuosi sitten. Kaikki lähti siitä, että kävin juniorin kanssa juoksemassa Väinölänniemen stadionilla täyden ratakierroksen, eli neljäsataa metriä. Aikaa tuhrautui paria sekuntia vaille kaksi minuuttia. Kun kerroin tämän työpaikalla, eräs työkaveri älähti ääneen: Kaksi minuuttia? Eli sä juokset satasen sellaiseen puoleen minuuttiin? Oikeasti?
Silloin tajusin, että onhan tuo järjettömän surkea tulos. Mutta tulos kertoi sen hetkisestä kunnostani. Olin pohjalla, rapakunnossa eli täysin pas….siivinen. Kaverini iski tähän saumaan ja haastoi minut juoksukilpailuun.

Meillä on syntymäpäivät aika lähekkäin, itse asiassa peräkkäisinä päivinä. Tarkennuksena sen verran, että kaverini on yli kymmenen vuotta nuorempi ja pelaa puulaakilentopalloa. Haaste oli tämä: Juoksemme huhtikuussa syntymäpäivien aikaan kilpaa Väinölänniemen stadionilla. Matkana olisi 1500 metriä tasoituksella: kaverini juoksee täyden matkan ja minä saan kierroksen etumatkaa, eli juoksen ”vain” 1100 metriä. Kaveri laski, että kahden minuutin ratakierrosvauhdilla häviän varmasti. Haasteeseen oli aikaa kaksi kuukautta. Häviäjä kustantaa kolme matsilippua kesän Kupsin peleihin. Hetken emmittyäni löin kättä päälle.

Minulla oli kaksi kuukautta aikaa parantaa kuntoani. Oli helmikuu, talvi ja pakkasta. Miten helvetissä saisin itseni juoksukuntoon talvella? Juoksemalla, totta kai. Otin siis tavakseni käydä työpäivien jälkeen lenkillä ja tein näin viitenä päivänä viikossa. Ensin juoksin parisataa metriä, sitten kilometrin, sitten kaksi. Kun kunto parani, aloin juosta aikaa. Mittasin 1100:n metrin matkan ja juoksin niin tasaisesti ja kovaa kuin pystyin. Aluksi aika parani, mutta sitten kehitys pysähtyi ja tulokset huononivat. Pidin hieman taukoa ja lepo auttoi. Pystyin taas juoksemaan kovempaa kuin edellisellä kerralla. Oli huhtikuu ja tunsin olevani valmis.

Sen vuoden huhtikuu oli vielä talvinen, joten Väinölänniemen stadionin etusuoralla oli lunta. Toisin sanoen ratakierros oli noin sadan metrin matkalta puoleen sääreen ylettyvän lumikinoksen peitossa. Tarkastimme kaverin kanssa radan ja päätimme, että haaste suoritetaan. Oli lauantai ja paikalle saapui muutama työkaveri kannustamaan. Mielestäni he tulivat kannustamaan minua, tietenkin. Altavastaajan puolella on aina mielenkiintoisempaa olla. Asetuimme lähtöasemiin ja laukaus, eli työkaverin HEP, kajahti ilmoille.

Kaverini otti kovan spurtin ja jo sadan metrin jälkeen olin jäänyt hänestä sata metriä. Kun kaveri oli vetänyt täyden kierroksen, jäin toistasataa metriä jälkeen. Tunsin paniikin hiipivän takaraivoon, mutta harjoittelu oli antanut minulle hieman itsevarmuutta ja osviittaa, mihin pystyin. Joten en lähtenyt kisailemaan, vaan pidin vauhdin tasaisena ja vilkuilin välillä kelloon. Niin sitä mentiin ensimmäinen ja toinen kierros, kissa-hiiri leikkiä kunnes viimeinen kierros alkoi.

Viimeiselle kierrokselle lähdettäessä näin, että kaveri oli minusta enää vajaa kaksisataa metriä perässä. Tasaisella tahdilla hän ehtisi saavuttaa minut ennen maalia ja pyyhältäisi voittoon. Niinpä laitoin kaiken peliin ja kiristin vauhtia, kunnes keuhkot tuntuivat repeytyvän. Juoksin kierroksen, kaarsin loppusuoralle ja näin vastustajan olevan edelleen puoli kierrosta perässä. Tiesin voittavani. Tai ainakin melkein.

Loppusuora oli se raskain rasti. Sata metriä umpihankea, jossa oli vain minun ja kaverin pari kertaa tallomat juoksujäljet. Keuhkot pihisten ja kompuroiden hoipuin loppusuoran ja liukastelin pari kertaa hangen keskellä. Kun pääsin maaliin tuntui, että viimeiset ilmat lähtivät pihalle ja oksennuksen maku pyörähti suussa. Kaaduin maahan ja jäin makaamaan henkitoreissani. Kohta kaverini tuli maaliin ja kaatui viereen. Voittajan oli helppo hymyillä mutta vaikea hengittää.

Kun tunnin päästä istuimme saunanlauteilla, en edelleenkään saanut hengitystä tasaantumaan. Se oli yksi elämäni raskaimpia urheilusuorituksia. Totesin kaverille että nyt ymmärrän, miksi urheiluhaastatteluissa kilpailijat ovat hengästyneitä vielä pitkään kisan jälkeen.

KAIKILLE TEILLE, JOTKA OLETTE JAKSANEET LUKEA JUTTUJANI:  

KIITOS JA HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!!!


lauantai 27. joulukuuta 2014

Mondeomiehen talvivinkit



Annoin viime keväällä Mondeomiehen kuntovinkkejä ja palaan nyt aiheeseen, yleisön pyynnöistä huolimatta. Talvi luo omat haasteensa autoilijalle, eikä yllätyksiltä voi välttyä. Entäpä jos autosi oven lukko rikkoutuu juuri pahimmoilleen juhlapyhien aikana? Tässä ohjeet, kuinka selviät tilanteesta mahdollisimman vähäisillä henkisillä vaurioilla:

On aamu, autosi on pakkaslumen peitossa. Menet avaamaan autonovea pelkääjän puolelta, koska kuskin puolen lukko on rikki. Keskuslukitus on ollut poissa pelistä jo vuoden. Huomaat, että avain ei käänny lukossa. Haet sisältä lukkosulaa, CRC:tä, sytkärin ja yrität kemikaaleja lukkoon ruikkien ja avainta sytkärillä lämmittäen saada lukon auki. Viimein toteat, että lukko ei ole jäässä vaan yksinkertaisesti rikki. Aivan kuten kuskinpuolen vastaava. Miten toimit?

Aluksi lausu ääneen kaikki kirosanat, mitä suomenkielellä taidat. Tai vaihtoehtoisesti, jos olet maahanmuuttaja, voit käyttää omalla äidinkielelläsi olevia voimasanoja. Potki samaan aikaan auton renkaita voimallisesti. Ei ole väliä, potkitko oikean tai vasemman puoleista etu- tai takarengasta. Potki sitä lähintä, niin valinta on helppo. Älä potki auton kylkeä, koska peltiin saattaa tulla lommo ja tämä vain lisää Mondeomiehen tuskaa. Toista kirosanoja ja potkivaa liikettä, kunnes rauhoitut. Nyt on aika siirtyä toiseen vaiheeseen.

Avaa peräluukku ja kömmi sisään, mikäli sinulla on farmariauto. Jos ei, älä kömmi takakonttiin koska siitä ei ole mitään hyötyä. Sedan –mallin omistajat voivat samalla lopettaa tämän ohjeen lukemisen. Farmarimallin kuskina voit siis kömpiä sisään takaluukusta, mutkittele itsesi takapenkin yli ja kurkota takaoven kahvaan. Vedä kahvasta ja avaa ovi. Nyt voit palata ulos samaa kautta kun tulitkin ja availla muutkin ovet tarkistaaksesi, onko lukko jäässä ja voiko sille tehdä jotain. Totea, että ei ole eikä tähän hätään voi. On joulupyhät, eikä yksikään lukkoseppä tule paikalle ilman tuntuvaa korvausta. Siispä on aika tehdä väliaikainen ratkaisu, ennen kuin pääset käymään arkiaikaan lukkoliikkeessä.

Kuva A

Viritä kuvan A. mukaisesti n. puolentoista metrin mittainen naru takaoven kahvaan. Tee solmu ja pujota naru paikalleen. 

Kuva B
Vie nyt naru takapenkin yli tavaratilaan kuvan B mukaisesti ja jätä se sinne niin, että narunpää jää n. kymmenen sentin päähän takaluukusta. Lukitse ovet ja takaluukku. 

Kuva C
On aika testata viritystä. Avaa takaluukku kuten kuvassa C ja tartu topakalla otteella naruun. Vedä sitä tasaisesti, kunnes kuulet takaovesta naksahduksen. Nyt ovi on auki.

Kuva D
Palaa takaovelle ja avaa se (kuva D). Näin sait oven kätevästi auki ja vältyit kömpimästä ahtaissa takatiloissa. Viritys saattaa olla jopa niin kätevä, että päätät siirtää lukon korjauksen tuonnemmaksi. Se ei ole viisasta, sillä seuraavaksi sinulla tulee hajoamaan takakontin lukko. Ennemmin tai myöhemmin.

Kuva E
 Lisävinkkinä autoilijoille: Oletko kyllästynyt siihen, että pakkasaamuna autosi ikkunat ovat sisäpuolelta paksussa jäässä? Viekö tuulilasin raappaaminen aikasi ja hermosi? Ei hätää! Hanki lähimmästä ruokakaupasta säkillinen kissanhiekkaa, avaa se ja aseta takaistuimien jalkatilaan (katso kuva E). Kissanhiekka on imukykyinen ja pitää huolen siitä, että ajelun jälkeen auton sisälle muodostunut kosteus imeytyy hiekkaan ja näin tuulilasisi pysyy kirkkaana. Mutta vain sisältäpäin, ulkoa joudut raappaamaan aivan kuten ennenkin. Älä siis levitä kissanhiekkaa tuulilasille.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Elokuvat, jotka (melkein) tuhosivat elämäni



Katsoin juuri elokuvan Alien – kahdeksan matkustaja. Ei olis kannattanut. Olen aina haaveillut avaruusmatkailusta ja yksi tavoitteeni on, että pääsen käymään ulkoavaruudessa ennen kuolemaa. Tuo elokuva pilasi kaiken. Nyt en enää uskalla lähteä ulkoavaruuteen kuolemaan, koska kahdeksas matkustaja tulisi ja repisi minut kappaleiksi. Ensin se tunkisi läpi vatsaontelostani, karkaisi jonnekin sukkulaan piiloon ja palaisi parimetrisenä tappokoneena tekemään allekirjoittaneesta selvää. Ei kiitos, pitäkää avaruutenne.

Myönnetään, olen hieman vaikutuksille altis. Olen ollut aina. Kun lapsena näin Peter Benchleyn kirjaan perustuvan elokuvan Tappajahai, en uinut koko kesänä. Eikä me edes asuttu meren rannalla. Kesämökin järvi on ihan tavallinen suomalainen sisävesijärvi. Mutta entäs sitten, jos siellä uiskentelisikin viisi metrinen valkohai? On kai tuota maailmassa kummallisempaakin tapahtunut. Lisäksi näin seuraavana kesänä Peter Benchleyn kirjaan perustuvan leffan Saari, enkä uskaltanut enää käydä järvellä olevassa saaressa. Joo, ollaan Suomessa eikä täällä ole merirosvoja, mutta eihän kirjan mukaan silläkään saarella pitänyt olla. Mistä sen tietää, jos jokin kotimainen merirosvomiehistö on haaksirikkoutunut 1700-luvulla meidän järvellä olevalle saarelle ja nyt ne saapuvat yön suojassa ryöstämään rantamökkejä. En tule, pitäkää saarenne.

Matkailu on intohimoni, joten joudun välttämään kaikkea matkailuun liittyvää kauhua. Aina se ei ole onnistunut. 80-luvun tieteisjännäri Pako New Yorkista aiheutti sen, että NY ei kuulu matkakohteisiini. En halua etsiä Barak Obaman alas ammuttua konetta Manhattanilta henkeni uhalla. Olisihan minun pitänyt myös tajuta, mitä leffa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa pitää sisällään. Joo, kasinokaupunki jää multa kokematta. Seitsemän vuotta Tiibetissä laittoi Nepalin reissun jäihin ja Alive piti huolen siitä, että en koskaan maista ihmislihaa, jos lentokoneeni tekee pakkolaskun vuoristoon eikä mitään muuta ruokaa ole tarjolla. Kuolen mieluimmin nälkään.

Ihmissuhteeni ovat monimutkaistuneet elokuvien myötä. Esimerkiksi Kummisetä –trilogian jälkeen minua pelotti mennä kummisetäni syntymäpäiväjuhlille. Ostin hänelle lahjaksi veitsisarjan ja pelkäsin, että hän tekee minulle ehdotuksen, josta en voi kieltäytyä. Kummisetäni ei kuitenkaan ollut mafioso. Siitä huolimatta säikähdin joka kerta, jos puhelin soi keskiyön jälkeen. Onneksi osa elokuvista on ilmestynyt vasta, kun elämäntilanteeni on jo muuttunut. Jos olisin esimerkiksi nähnyt leffan Housut pois, en olisi koskaan uskaltanut riisuutua ja näin lapset jäisivät tekemättä. Kauhuelokuva Ringin jälkeen sormus jäisi ostamatta. Perhe on painajainen… nimi kertoo kaiken. Ei mitään mahdollisuutta naimisiinmenoon. Saatikka sitten tämä Taru Sormusten Herrasta –sarja! Voi pojat, olisin sinkkumies hautaan saakka.

Tietyt asiat elämässä on pitänyt vain suorittaa, huolimatta pääkopassa vellovasta pelosta ja kauhusta. Tuntematon sotilas, Ilmestyskirja.Nyt, Platoon, Rukajärven tie. Voin vannoa, että näiden jälkeen armeijankäynti ei ollut helppoa. Tuhoisaa tykkitulta, verta, suolia ja ruumiinkappaleita, mitään noista en kuitenkaan palvelusaikanani nähnyt, vaikka elokuvat toisin väittivätkin. Armeijan jälkeen pelot hieman hälvenivät koska tajusin, että niillä ei ole mitään todellisuuspohjaa. Kunnes sitten näin Pelastakaa sotamies Ryanin

Olen tähän ikään mennessä oppinut välttämään elokuvia, joista saattaisi olla potentiaalista haittaa elämälleni. Huonomuistisuuteni vuoksi joudun tekemään ostoslistoja, muistilistoja, lahjalistoja jne, jotta en unohtelisi asioita. Siksi en ole katsonut Schindlerin listaa, koska elokuvan mahdollinen vaikutus listojen tekemiseen voisi olla tuhoista. Pidän hedelmistä ja erityisesti appelsiineistä, joten Kellopeli Appelsiini on minulta ehdottomasti kielletty. Jopa komediat kuten Apua, vaimoni on teurastaja, voisivat tuhota ihmissuhteeni ja jättää minut eristäytyneeksi erakoksi. Sen lisäksi, että välttelen tiettyjä elokuvia, olen myös katsonut toisia, joiden oletan olevan vähemmän haitallisia. Vasta äskettäin katsoin DVD:ltä Tanssii susien kanssa ja Vuohia tuijottavan miehet. En ole ajatellut tehdä kumpaakaan noista.


keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää joulua!! / Merry Christmas everybody!!

Ja kiitos, että olette jaksaneet lukea blogiani. Se on bloggarille paras joululahja.

Vaikka tämä bloggarin yksinpuhelua tahtookin olla
niin tekstiä tuskin tulisi, 
jos lukijamittarissa seisoisi nolla.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille.

**********************

And thank you, that you bother to read my blog. It's the best Christmas gift for a blogger.

Although this is monologue
there would hardly be any text,
if the
reader counter would stand zero.

Merry Christmas to You all. 



maanantai 22. joulukuuta 2014

Kunnianosoitus helvetin hyvälle jätkälle



Kissa kiitoksella elää ja kukas sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. Olen jo niin pitkään odottanut tunnustusta, ansiomerkkejä, juhlatilaisuuksia ja kunniaa, että päätin tehdä asialle jotain. Joka itsensä ylentää, se alennettakoon. Ei muuten pidä paikkansa.

Olen katsonut kateellisena urheilusankareiden suitsutusta. Teemu Selänteestä on tehty elokuva ja kirja, Jari Litmasesta patsas ja Timo Jutilasta grillimakkara. Mutta entäs me muut? Kuinka meidän kunnon miesten käy? Ei työnantaja nimeä teollisuushallejaan meidän mukaan tai pystytä patsasta automarketin parkkipaikalla. Ei, itse pitää kaikki hoitaa. Hoidetaan sitten saatana, ja kerralla kunnolla. Tällä menttaliteetilla järjestin itselleni spektaakkelin.

Maanantaina vaimo palasi töistä ja pysähtyi kuin naulittuna olohuoneen ovelle. Tiesin tasan tarkkaan, mitä hän ajatteli. Olohuoneessa olin minä ja kymmenen muuta kaveria. Meillä kaikilla oli puku päällä eikä mikä tahansa puku, vaan smokki. Yksi kavereistani istui olohuoneen nurkassa ja hänen edessään oli ullakolta kaivettu, vanha hammond-urut. Vaimoni kysymys oli väistämätön:
-         Mitä helvettiä täällä on menossa? Mitä tämä tarkoittaa?

Kaverini ottivat jo pari taka-askelta ja aremmat alkoivat etsiä ulospääsyä. Minä olin kuitenkin jämäkkänä kun vastasin elämänkumppanilleni.
-         Meillä on täällä juhlallinen tilaisuus. Me jäädytämme mun t-paidan kattoon.
-         Siis teette mitä? Mitä ihmettä tuo vanha t-paita tekee tuolla seinällä?
-         Olen jäädyttänyt sen.
-         Jäädyttänyt? Mitä ihmettä sinä taas hourailet?
-         Ei ole houretta ei. Tänä vuonna tuli kuluneeksi viisi vuotta, kun aloimme seurustella. Tuo t-paita oli minulla päällä, kun ensi kerran kohdattiin. Olen ylpeä siitä, että olen jaksanut olla rinnallasi ja tästä syystä päätin jäädyttää t-paidan muistoksi ensi treffeiltämme.
-         Olet jaksanut olla rinnallani?
-         No myönnä pois. Ei tämä aina ole ollut niin helppoa minulle. Sinä teet täällä kaiken: laitat ruuan, hoidat astiat, hoidat lapset, peset pyykit ja niin edelleen. Ennen sinua minä olin itsenäinen sinkkumies, joka teki tuon kaiken itse. Et tiedä, mitä uhrauksia tämä meidän parisuhde on minulta vaatinut.
-         Ja mitä nämä muut täällä tekevät? Vaimo jatkoi tenttaamista mutta selkeästi varovaisemmalla moodilla kuin jos olisimme olleet kahdestaan.
-         Ketjukaverit ovat kutsuvieraita ja kunnioittavat minua osallistumalla tilaisuuteen.

Selitys oli ilmeisen tyhjentävä, koska vaimo meni mykäksi ja jäi tuijottamaan minua. Jos katse voisi tappaa, minulla olisi sillä hetkellä ollut kymmeniä pistohaavoja. En antanut sen häiritä. Tämä oli minun juhlani yhdelle parhaimmista jätkistä jonka tunsin: nimittäin minulle.


Kavereille oli jaettu roolit. Arska on yhtä kova paskanjauhaja kuin Juhani Tamminen, joten hän sai pitää puheen. Pitää sanoa, että kaverini Vort on semmoinen veli, että jokainen haluaa samanlaisen ketjukaverikseen. Ei ole ylämummoa, johon hän ei olisi osunut... Oli siinä puheessa paljon muutakin, mutta olin niin tunnekuohun vallassa, etten muista enempää. Seuraavaksi oli vuorossa Finlandia hymni. Koska en tunne Sakari Kuosmasta, en saanut häntä kerrostalokolmioomme laulamaan sitä alkuperäistä Kuosmas-versioita Finlandiasta. Onneksi yksi kavereistani on niin Saku Kuosmanen –lookalike, että sain hänen ylipuhuttua laulutehtävään. Se oli virhe. Vaikka Topi on Kuosmasen näköinen ja sai säestyksen hammond-uruilla, hän ei osannut laulaa pätkääkään. Kun Topi raiskasi Finlandian neljässä minuutissa, joka jätkällä oli kyynel silmäkulmassa silkasta vitutuksesta. No, kaikki ei voi mennä niin kuin elokuvissa

Lopuksi pidin vielä oman puheen, jossa kiitin vuolaasti itseäni ja mainitsinpa sivulauseessa myös puolisoni. Lopuksi toivoin, että pääsen vielä joskus Hall of Fameen. Tässä vaiheessa vaimo tuli ja antoi minulle mojovan tillosen avokämmenellä. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli väärinkäsitys. Vaimo kuuli, että toivoin pääseväni Hole of Fameen…

perjantai 19. joulukuuta 2014

Italianjuutalainen puhelinmyyjä J. Leonard



Oi niitä aikoja… Nuorena poika olin innokas kirjoittamaan kauhu- ja scifi-tarinoita. Tässä teinipojan kirjoittama novelli ajalta, jolloin kännyköitä ei ollut vielä keksitty.

************

”Puhelimia on yllättävän vaikea myydä maailmassa, jossa niitä ei tarvita”
(J. Leonardin kuolematon aforismi)

Tietokoneen näyttöpäätteelle ilmestynyt uutinen ei ollut sieltä parhaimmasta päästä. Kuvaruutua katsoi turvonnut silmäpari, jotka sijaitsivat äärimmäisen stressaantuneessa pääkopassa. Uutinen herätti joukon sensuroituja kirosanoja. Sikari katkesi niin, että jämä jäi suupieleen. Sitten jämä lensi sylkimällin mukana paperikoriin. Kolmen pisteen sylky.
- Repikää se helvetin Leonard tänne ja saakelin nopeasti!

Ujo tytön ääni vastasi hätäisen myöntävästi puhelinlinjan toisessa päässä. Prosessi käynnistyi: Tyttö ilmoitti osaston sihteerille, joka ilmoitti tarkastajalle. Tarkastaja meni neuvontaan ja saneli sisäradiolle kiireisen viestin. Pian rakennuksen jokaisessa 13000:ssa huoneessa kaikui monotoninen ääni: Josef Leonard. Teitä odotetaan pääjohtajan huoneessa. Asia on äärimmäisen kiireellinen.

Josef näytti tilanteeseen nähden varsin huolettomalta. Asian luonteesta ei ollut epäilystäkään, mutta hän oli harjoitellut puolustuspuheenvuoronsa huolellisesti. Hissillä 46:n kerrokseen, sitten halki 120 metriä pitkän käytävän ja edessä komeili upea kyltti: Pääjohtaja. Huone, jonne jokainen rakennuksen 50000:sta työntekijästä oli valmis muuttamaan. Se on TELPHON:n pääkallopaikka, maailman viimeisen puhelimia valmistavan firman sydän.

Tähän väliin lienee paikallaan todeta, ettei maapallolla ole enää ainuttakaan puhelinta. Nykyajan teknologia on siirtänyt ne museoihin muiden muinaismuistojen ja kivikirveiden joukkoon. Teknologia on kuitenkin avannut uusia näköaloja universaaleille markkinoille, sillä linnunradalla riittää planeettoja, joissa puhelin on yhtä uusi keksintö kuin valonpakastin meillä. Jaa että mikäkö valonpakastin on? Se on…. no, pitäisihän teidän tietää!

Ovisilmä rekisteröi tulokkaan ulkonäön ja lasilevylle painetun kämmenenjäljen. Sitten ääni kutsui Josefin sisään. Josef astui oven läpi, joka muuttui heti takaisin kiinteäksi aineeksi (Ovi ei varsinaisesti aukea, vaan muuttuu kolmiulotteiseksi kuvaksi, jonka läpi voi kävellä. Kirj.huom.)
- Istukaa.

Ilmassa oli niin paljon sähköä, että Josef pelkäsi henkensä puolesta. Pomo näytti enemmänkin verenhimoiselta gladiaattorilta kuin hyvin menestyvän puhelinyhtiön johtajalta.
- Mitä helvettiä sinä olet touhunnut? Ennen kuin Josef ehti puolustautua, seinälle ilmestyvä kuva hiljensi hänet alkuunsa.
- Tässä on raportti sinun viimekertaiselta matkaltasi. Kiersit neljässä aurinkokunnassa, joissa jokaisessa on yksi inhimillistä elämää kantava planeetta. Silti et saanut kauppoja aikaiseksi kuin yhdellä planeetalla, ja sinnekin myytiin vain yksi puhelin. Kaiken lisäksi tätä puhelinta ei ole maksettu, eikä sopimuksen mukaan tulla koskaan maksamaankaan. Mitä helvettiä tämä on, Leonard?

Johtajan piti ottaa pitkä henkäys pullohappea, kunnes kasvojen punoitus hellitti hieman. Hänen ilmeensä ei hellittänyt hetkeksikään. Se oli täynnä pyhää vihaa.
- Niin, katsokaapas, eihän sitä aina voi on…
- Voi, voi ja voi! Aina onnistutaan ja aina tullaan onnistumaan! Tähän yritykseen ei oteta pummeja ja loisia, jotka tekevät yhtiön laskuun turhia matkoja ympäri galaksia. Rajansa kaikella!
- Minulle sattui hieman huono sektori…
- Orson Immerman sai tehtäväkseen myydä puhelimia yhdellä ainoalla kuulla. Yhdellä ainoalla, tajuatko? Silti hän myi kaksi miljardia puhelinta sikäläisille kiville, mikä on myyntiennätys puoleentoistatuhanteen vuoteen. Orson myi puhelimet kiville, jotka eivät osanneet edes puhua! Kauppa tuotti niin hyvin, että TELPHON pystyi ostamaan Uranuksen kokonaisuudessaan. Nykyisin siellä sijaitsee koko universumin viidenneksi suurin puhelintehdas. Älä tule jauhamaan minulle paskaa huonoista sektoreista!
- Saanko puolustautua?
- Saat, mutta jos se ei ole hyvä puolustus, annan sinulle kenkää viidessä sekunnissa. Maailma ei tarvitse huonoa myyntimiestä.
- Aluksi minä siis menin Miran aurinkokuntaan, jonka viides planeetta auringosta kantoi elämää. Planeetta on suurin piirtein maa-luokkaa, mutta eräs asia hämmästytti perinpohjaisesti. PX-5 (planeetan virallinen nimi) omaa erikoisen ilmakehän. Ilmakehä on tiheämpi, kuin mikään muu tuntemamme aine. Se on kaasua, mutta se on noin tuhatyhdeksänsataa kertaa tiheämpää kuin lyijy. Onnistuin laskeutumaan planeetalle metallierämaahan, mutta pahaksi onneksi asukkaat sattuivat olemaan ”yöpuulla”. PX-5:n kansa nukkuu kokonaista neljä kuukautta. Ne oliot ovat oikeastaan vain yhtä suurta korvaa. Korvan alapuolella on mittarimatomaiset jalat ja suu sijaitsee sukuelinten alapuolella. Otin avaruustulkin avukseni ja keskustelin olioiden kanssa kokonaista kolme kuukautta. Tämä johtui siitä, että niiden puhenopeus on sana per tunti. Olisittepa nähnyt! Voi sanoa, että kaveri oli pelkkänä korvana. Heh heh…


- Asiaan.
- Just. Hitaasti mutta varmasti joukon pomo sai selitettyä, etteivät he tarvitse puhelinta. Kaasukehän tiheys on niin suuri, että ääni ehtii kulkea viitisen kertaa koko planeetan ympäri alle sekunnissa. Saman sanan kuulee viitenä kaikuna, jotka kuuluvat täsmälleen samanaikaisesti. Tämän vuoksi kaikki planeetan oliot pystyvät kuuntelemaan keskustelua aivan kuin seisoisivat vieressä kuuntelemassa. Puhelin oikeastaan vain hidastaisi kommunikointia.
- Olisit myynyt puhelimia vaikka koriste-esineeksi tai jotain…
- Tämä kansa ei kerännyt koriste-esineitä. Oikeastaan ne olivat passiivista väkeä. Minä satuin astumaan yhden korva-alkoin päälle ja se kuoli hetkessä. Alkoin äiti totesi: Tuota te ette olisi saanut tehdä. Tuon sanomiseen meni seitsemän tuntia, eikä äiti sitten muuta sanonutkaan.
- Entäs Fomalhaut?
- Fomalhaut oli oikeastaan pelkkä kivijärkäle, noin tuhatviisikymmentä kilometriä halkaisijaltaan. Silti siellä oli tietokoneen laskelmien mukaan noin miljoonakolmesataatuhatta eri eliölajia. Hassua, että näitä olioita on vain yksi lajiaan ja ne kaikki lentävät. Ainoa älylliseltä tuntunut asukas oli noin viisi senttiä pitkä, perhosen näköinen sammakko. Me rupattelimme pitkät tovit, eikä tämä otus ollut hidas puheissaan. Se puhui varpaillaan, joita napsuttelemalla sai aikaan sanan ja voin vakuuttaa, että sammakon sanavarasto oli paljon laajempi kuin meidän. Puhelimen se tajusi heti, vaikkei koskaan ollut nähnyt koko kapistusta. Jostakin syystä Poko (nimitin sitä Pokoksi) säikähti kamalasti. Se piiloutui jonnekin planeetan pimeälle puoliskolle ja minulta meni kolme kuukautta sen etsimiseen. Luulin erehdyksessä toisen lajin edustajaa Pokoksi ja tartuin sitä siivestä, ettei asiakas karkaisi toista kertaa. Tämä otus olikin ohut kuin silkkipaperi ja repesi heti, kun kosketin sitä. Näin tapoin kokonaisen eläinlajin vahingossa sukupuuttoon.
- Oho!
- Ryhdyin varovaisemmaksi ja kahlasin yötä päivää ympäri outoja maisemia. Kahlasin, koska koko planeettaa peittää noin puolen metrin syvyinen liejukerros. Arvelin sen olevan syynä lentävälle elämänmuodolle. Löysin viimein Pokon, joka räpisteli kauhuissaan eräässä laaksossa. Se kertoi minulle, että kaikki planeetan olennot ovat hentorakenteisia, ja kuolevat pelkästä kosketuksesta toiseen materiaan.
- Et siis voinut myydä puhelinta kosketusaralle olennolle. Mikset kaupitellut äänellä toimivaa kaukosäädintä?
- Yritinhän minä, mutta Poko sanoi, ettei hänellä kerta kaikkiaan ole maailmassa ketään, jolle hän voisi soittaa. Poko on ainoa lajiaan, niin kuin kaikki muutkin sillä planeetalla.
- Kumma, ettet itse sitä älynnyt.
- Niin minäkin ajattelin.

- Entäs sitten Arcturus? Tietojen mukaan siellä asuu hyvin ihmismäisiä olentoja. Jotkut tiedemiehet ovat jopa väittäneet meidän polveutuvan Arcturuksen humanoideista.
- Se olikin aika nolo juttu. Minä laskeuduin planeetalle sopivaan aikaan, sillä syysmarkkinat olivat juuri käynnissä ja ih…humanoideja lappoi paikalle kaikkialta. Kiersin markkinapaikkaa ja ostin itselleni muutamia esineitä. Samalla varmistin, ettei paikalla ollut yhtään puhelinta. Niillä humanoideilla oli muuten erikoinen tapa tervehtiä. Ne hyppäsivät ilmaan ja potkaisivat itseään otsaan. Siitä syntyi hassu, ontto kumahdus, joka sai tervehdittävän hyvälle tuulelle. Tai ainakin minä luulin niin, kunnes kuulin totuuden. Mutta siitä sitten myöhemmin.
- Asiaan!
- Menossa ollaan. Onnistuin saamaan itselleni hyvän myyntipaikan markkinapaikan sydämestä. Kaikki kojut muistuttivat intiaanitelttoja. Niissä oli kaksi ovea, joista toisesta mentiin sisään ja toisesta ulos. Kaikki humanoidit ovat kaksineuvoisia. Mies ja nainen on täysin outoja käsitteitä heidän maailmassa.
- Puhelimista.
- Aivan. Minä aloitin toisena päivänä ja paasasin pitkään puhelimen eduista. Sain aika kiinnostuneen kuulijakunnan. Humanoideja saapui kojulleni ja he näyttivät todella innostuvan asiasta. Kaikki tuijottivat minua neljällä silmällään. Kukaan ei ihmetellyt olemassaoloani, koska paikalla kävi humanoideja useasta eri kulttuurista. Minä satuin olemaan ainoa muukalainen sinä päivänä.
- Mikä meni vikaan?
- Aluksi ei mikään. Minulta tultiin kysymään kaikenlaista. Kaikki halusivat hypistellä ja sovitella puhelinta, mutta sitten se pulma ilmeni.
- Mikä?
- Niillä olioilla ei ollut kuuloelintä.
- Ei kuuloelintä?
- Niin. Minä sain selville, että yksikään niistä ei kuullut. Kun kysyin, miten he saivat selvää puheestani, he sanoivat lukevansa huulilta. Siksi ne olivat tuijottaneet minua niin tarkkaan!
- Joten…
- Joten heille ei ollut mitään hyötyä puhelimesta. Kukaan ei yksinkertaisesti kuullut toisen juttuja.
- Neuvoitko heille tekstinäyttöpäätteen?
- Neuvoin, mutta kukaan ei osannut lukea. Arvelin, että lukuopetus ei kuulunut työsopimukseen.
- Eipä tietenkään. Entäpä vastaanotin, jonka monitori välittää soittajan kuvan?
- Heillä oli jo sellainen. He keskustelivat keskenään telepaattisesti. Kaikki koko planeetalla olivat telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.
- Aivan.


- Kerropas nyt  tästä oudoimmasta tapauksesta Bellatrixissa. Olet myynyt sinne yhden puhelimen mutta sopimuksessa mainitaan, ettei sitä tarvitse koskaan maksaa! Mitä hemmettiä tämä tarkoittaa?
- Jaa se. Se onkin aika uskomaton tarina. Sattui niin, että jätin tämän planeetan viimeiseksi, koska sen elämänmuodosta oli vähiten tietoa. Itse asiassa kukaan ei varmuudella tiennyt, oliko siellä edes älyllistä elämää. Kun saavuin planeettaa kiertävälle radalle havaitsin sen olevan aivan sinivalkoinen. Navat olivat jäässä, mutta muualla happi virtasi vapaana. Vesi oli tosiaan nestemäistä happea, joka suuressa paineessa muuttuu nestemäiseksi. Laskeuduin pohjoisnavalle, jossa lämpötila lähenteli absoluuttista nollapistettä. Ajelin kuuvaunulla ympäriinsä mutta olin aika varma, ettei yhtäkään älyllistä olentoa asunut koko planeetalla. Aluksenikin huurtui sinisen joulukynttilän näköiseksi.
- Jatka.
- Minä yritin tarmokkaasti ottaa yhteyttä paikallisiin asukkaisiin. Öisin, säkkipimeässä, sytytin valonheittäjät ja ammuskelin erivärisiä raketteja. Näin ehti kulua kaksi viikkoa, mutta mitään ei tapahtunut. Alusta piti aina välillä käynnistellä ja käyttää tyhjäkäynnillä, koska pelkäsin sen jäätyvän.
- Milloin sait yhteyden?
- Eräänä aamuna noin kuukausi tuloni jälkeen. Aamu sarasti, tai oikeastaan fosforin värinen kuu nousi ja valaisi himmeästi lähiseudut. Koko lähiavaruudessa ei ollut yhtään aurinkoa. Mielessäni kävi kyllä ajatus, että mitähän täkäläiset tekisivät puhelimella.
- Koskaan ei saa luovuttaa etukäteen.
- Ei niin. Sitten aamulla minä huomasin sen. Taivaanrannalla erottui pieni usvapilvi, mikä ei ole mitenkään yleistä semmoisissa olosuhteissa. Tarkistin pikaisesti lämpötilan, mutta muutoksia ei tapahtunut. Siis mistään lämpöhöyrystä ei ollut kyse. Kaikenvaralta aseistin itseni hampaisiin asti, ennen kuin ajoin kuuvaunulla tutkimaan tilannetta. Kuuvaunu ei oikein pitänyt siinä kristallinkirkkaalla jäällä. Vähän väliä meinasin luiskahtaa jonnekin railoon…
- Älä maalaile.
- Tahdon vain antaa pienen mielikuvan tukalasta tilanteestani. Saavuin viimein pilven luo. Sen koostumuksesta ei saanut mitään selvää ja se liikahteli voimakkaasti, vaikkei planeetalla ollut minkäänlaista ilmavirtausta.

- Entä sitten?
- Satuin vahingossa virittämään radion oikealle taajuudelle ja hämmästyksekseni kuulin hennon äänen, joka sanoi: Zoll.
- Zoll?
- Jep. Se oli paikallinen tervehdys. En erottanut lähettyvillä muuta tavallisuudesta poikkeavaa kuin sen pilven, joten mielenkiintoni heräsi. Kyselin puhujan alkuperää tulkin avulla ja sain selville, että puhuja oli todellakin se pieni pilvi. Pilvi osoittautui noin millimetrin mittaiseksi olennoksi, joka kiersi lentäen ilmassa valtavalla nopeudella. Tiedäthän sinä atomit?
- Kyllä. Mitä niistä?
- Jos voit kuvitella olion, joka liikkuu 876 potenssiin 98 kertaa nopeammin kuin nopein elektroni, saatat tajuta sen suunnattoman nopeuden. Se liikkui yksinkertaisesti niin lujaa, että syntyi vaikutelma pilvestä.
- Ihmeellistä. Entäs sitten?
- Minä ei lannistunut vähällä. Ryhdyin keskustelemaan tämän ”Zollin” kanssa radiopuhelimen välityksellä ja sain kuulla, että se eli yksin planeetallaan. Luulin tietysti, että asia oli sitä myöten selvä, mutta mitä vielä. Zoll kiinnostui kovasti puhelimesta ja halusi ehdottomasti testata laitteen. Minä vedin kaapelin pohjoisnavalta etelänavalle mutta kytkin päälle ainoastaan yhden puhelimen. Zoll selitti, että hän ehtisi irrottamaan puhelimen ja kytkeä sen toiseen päähän, ennen kuin sanoma ehtisi navalta toiselle. Zoll siis puhui jotain, irrotti puhelimen, vei sen toiselle navalle, kiinnitti kaapeliin ja kuuli oman äänensä toisessa päässä. Näin Zoll pystyi keskustelemaan pitkiäkin puheluja itsensä kanssa.
- Älytöntä! Mutta kaikesta huolimatta: Miksei puhelinta ole maksettu? Sinähän myit sen sille ”Zollille”, vai kuinka?
- Myin, mutta Zoll osoittautui varsin viekkaaksi kauppakumppaniksi. Sopimukseen lisättiin hänen vaatimuksestaan pykälä, että jos puhelin olisi meidän varastossa, hänen ei tarvitse maksaa sitä.
- Mutta eihän se pysty olemaan, jos se kerran on Bellatrixissa!
- Vitsi piileekin Zollin nopeudessa. Zoll kykenee tekemään matkan oma ja meidän aurinkokunnan välillä noin 1/3 sekunnin välein. Puhelimen poissaoloa ei huomaa kuin pienenä väreilynä. Puhelin on meidän varastossa ja samaan aikaan Bellatrixissa. Emme voi periä maksua ”myymättömästä” puhelimesta.

Johtaja katsoi suu ammollaan Josefia. Mitään näin omituista hän ei ollut kuullut koskaan. Johtaja mietti asiaa ja tarkkaili välillä Josefia. Tämä vaikutti rauhalliselle.
- Joko sinä olet epäonnisin puhelinmyyjä koko galaksilla, tai sitten olet suurin valehtelija, jonka olen koskaan tavannut. Nyt saat sitten suksia suolle. Tai ei sittenkään.
Pomon kädessä oleva mustekynä napsahti poikki äänekkäästi, mutta hän ei antanut sen häiritä.
- Annan vielä yhden mahdollisuuden. Lähdet tältä istumalta Kyklops neloseen ja myyt yhden puhelimen.
- Yhden puhelimen, sir?
- Kyllä. Yhden puhelimen, se riittää. Jos onnistut, saat ylennyksen suoraan varajohtajaksi tehtaan toimikunnassa.
Josefin kasvoille levisi iloinen hymy. Lähtöä tehdessään hän pysähtyi ovelle ja raapaisi korvantaustaa. Kysymys tuli viimein ulos.
- Millaisia asukkaita kyseisellä Kyklops nelosella mahtaa asustaa?
Johtajan ilme oli yllättävän hämmästynyt. Hän otti rauhallisesti erään kansion käteensä ja vastasi kuin ohimennen: - En tiedä. Kyklops nelonen on tähti. Kuinka niin?


tiistai 16. joulukuuta 2014

Iso paha susi, ilves, karhu ja Pieni Punahilkka



Maailmalta kantautui surullinen uutinen: Zairenleveähuulisarvikuono nimeltä Angalifu kuoli San Diegon eläintarhassa 44-vuoden iässä. Kuolinsyy oli korkea ikä. Surulliseksi uutisen tekee se, että Angalifu oli toiseksi viimeinen zairenleveähuulisarvikuonouros. Jäljellä on enää yksi uros ja neljä naarasta. On vain ajan kysymys, koska laji kuolee sukupuuttoon.

Sarvikuonoja metsästetään sarviensa vuoksi. Aasiassa uskotaan, että sarvesta tehty jauhe auttaa melkein vaivaan kuin vaivaan. Sarvikuonon sarvi on jo kilohinnaltaan arvokkaampaa kuin kulta. Ei ihme, että salametsästys rehottaa ja luonnonvaraiset yksilöt tapetaan viimeiseen sarvikuonoon. Ihminen osoittaa taas suuressa viisaudessaan olevansa helvetin tyhmä.

Kuvan sarvikuono ei ole zairenleveähuulisarvikuonouros. Itse asiassa tällä sarvikuonolla ei ole mitään tekemistä koko uutisen kanssa.

Meillä Suomessa sama kohtalo halutaan susille, joita maassamme on arviolta 180 kappaletta. Vertailun vuoksi Euroopan maista Espanjassa susia on 2000, Puolassa 1000 ja Baltian maissa yhteensä 2000 yksilöä. Susista on tullut Suomessa, jos ei nyt fyysinen, niin ainakin henkinen riesa. Niistä on päästävä eroon.

Unohdetaan tylsät faktat, sillä kerron teille seuraavaksi iltasadun. Se menee näin:

Olipa kerran suuren suuressa metsässä susihukka, joka etsi kesäisenä päivänä tietä omalle pesälleen. Pesässä sitä odotti kolme sudenpentua, joille emo oli viemässä ruokaa. Tullessaan niittyaukiolle susihukka tapasi ilveksen, joka istui suuren männyn varjossa.
-         Hei ilves. Mitäs sinä täällä teet?
-         Minä lepään tämän kuuman keskipäivän puun varjossa ja sulattelen juuri syömääni pyytä. Elämä on ihan mukavaa.
-         Onko teitä montakin täällä metsässä? Kysyi susi.
-         En tiedä tästä metsästä, mutta Suomessa meitä on kaiken kaikkiaan 2900.
-         Oho! Onpa teitä paljon. Eikö ihmiset ole jo huolissaan, kun joka paikassa astelee ilveksiä syömässä riistaa ja hätistelemässä kissoja?
-         Ei meistä kukaan välitä. Jos joku sattuu näkemään minut esimerkiksi mökkitiellä, niin ensimmäiseksi ihminen kaivaa esiin kameran ja nappaa kuvan. Sitten minun kuvaani ihastellaan iltapäivälehtien nettisivuilla ja paikalle tulee lisää uteliaita, jotka haluavat nähdä vilauksen ilveksestä.
-         Sinä elät melkoista rokkistaran elämää, susi totesi hieman kateellisena.
-         Aivan. Mulla ei ole hätäpäivää.

Susi jatkoi matkaa niityn halki takaisin metsän siimekseen. Metsässä oli viileämpää ja kuiva kangas tuntui mukavalta tassujen alla. Äkkiä susi kuuli matalaa mörinää suuren kaatuneen kuusen takaa. Karhuhan se siellä oli syömässä loppukesän ensimmäisiä metsämarjoja. Susi pysähtyi jututtamaan nallea.
-         Hei karhu. Mitäs sinä täällä teet?
-         Minä herkuttelen marjoilla, niin kuin näet. Elämä on mukavaa näin lämpimänä päivänä.
-         Onko teitä montakin täällä metsässä? Susi kysyi.
-         En tiedä tästä metsästä, mutta Suomessa meitä on kaiken kaikkiaan 1500.
-         Oho! Onpa teitä paljon. Eikö ihmiset ole jo huolissaan, kun joka paikassa astelee karhuja syömässä riistaa ja hätistelemässä karjaa?
-         Ei meitä kukaan pelkää. Joskus satun metsätielle yhtä aikaa ihmisen kanssa ja ensin nämä säikähtävät, mutta kohta jo sana kiirii kylille ja paikalle tulee autolasteittain uteliaita ottamaan minusta valokuvia.
-         Mutta ettekös te ole vaarallisia ihmisille?
-         No yksi ihminen on surmattu tässä sadan vuoden sisällä ja muutamaa muuta puraistu varoitukseksi. Meidän karhujen onni on, että meillä on hyvä maine.
-         Mistä se voi johtua? susi ihmetteli.
-         No esimerkiksi Walt Disneystä, karhu selitti. – Disneyn Aku Ankka-elokuvissa karhu on leppoisa kaveri, joka syö hunajaa eikä hänestä ole haittaa kenellekään. Lisäksi on Nalle Puh, josta kaikki pitävät. Teillä susilla kävi imagollisesti vähän huonompi tuuri.
-         Tiedän, susi tuhahti. – Disneykin kuvasi meitä Isona pahana sutena. Meitä on pidetty roistoina ja henkipattoina, jotka haluavat vain pahaa toisille. Ei ole helppoa ei.
-         Ei varmaan, karhu totesi myötätuntoisesti. – Tsemppiä.

Susi jatkoi matkaa ja oli jo lähellä pesäkumpua, kun vastaan tuli ihminen. Pieni Punahilkka oli tullut kankaalle poimimaan marjoja. Kun hän näki suden, Punahilkka jähmettyi kauhusta eikä saanut sanaakaan suustaan. Susi kiirehti rauhoittamaan tyttörukkaa.
-         Älä sinä suotta pelkää. Me sudet pelkäämme teitä ihmisiä vielä enemmän, kun te pelkäätte meitä.
-         Sinä olet susi, Punahilkka sai viimein sanottua. – Mitäs sinä täällä teet?
-         Vien lapsilleni ruokaa. He odottava pesässä nälkäisenä ja ajattelin viedä heille pyydystämäni jäniksen. Se on pentujen suurta herkkua.
-         Onko teitä montakin täällä metsässä?
-         Tästä metsästä en tiedä, mutta Suomessa meitä on kaiken kaikkiaan alle 200.
-         Onpa teitä vähän! Mutta miten teistä on sitten niin paljon vaivaa? Montako ihmistä te olette tappaneet, kun kaikki pelkäävät teitä?
-       Viimeksi susi on tappanut ihmisen Suomessa vuonna 1882, eli 132 vuotta sitten. Yhdenkään ihmisen päälle susi ei ole käytynyt yli sataan vuoteen. Välillä meidät metsästettiin melkein sukupuuttoon, kunnes valtio rauhoitti lajimme ja nyt meitä on sitten tämän verran.
-         Herttaista. Toivottavasti teillä on mukavaa täällä metsässä.
-         Tähän asti on ollut. Pyrimme pysymään aarnimetsässä, koska te ihmiset pelotatte meitä. Mutta älä päästä koiraasi irti siellä, missä sudet kulkevat. Koirista tulee helposti meidän ruokaa.
-         Pitääpä pitää mielessä.

Susi palasi pesälleen ja syötti kolme pentuaan. Sitten perhe kävi yöpuulle. Ilves kiipesi jyrkän kallion päälle ja jäi lepäämään suojaisaan paikkaan. Karhu löntysteli pensaikkoon ja Punahilkka palasi kotiinsa. Kotona Punahilkka kertoi isälleen ihmeellisestä päivästä. Hän oli nähnyt niityn laidalla ilveksen, löytänyt karhun jälkiä kankaalta ja mikä parasta, jutellut aran suden kanssa! Aamulla Punahilkan isä keräsi metsästysporukan ja he painelivat kiväärit selässä metsään. Kun sudenpesä viimein löytyi, he ampuivat emon ja kolme pentua ja koska kyseessä oli salakaato, miehet polkivat raadot suonsilmäkkeeseen. Sen pituinen se.



maanantai 15. joulukuuta 2014

Ei itkeä saa, ei meluta saa...



Heräsin tänään kummaan tunteeseen. Katsoin ulos makuuhuoneen ikkunasta ja hetken olin näkevinäni jonkun ikkunan takana. Hahmo hävisi niin nopeasti, että en tiennyt, oliko se unta vai totta. Mutta minulle jäi tunne, että siellä oli joku.

On jouluaika ja lapsena kaikki menisi tonttujen piikkiin. Mutta olen too old for that shit. Jos joku kurkkii ikkunan takana, sillä ei todellakaan ole puhtaita jauhoja pussissa. Tonttuja ei ole olemassa, mutta vieraan vallan agentteja kyllä. Näinä aikoina ei vain voi olla liian varovainen. Desantit ja maanpetturit saattavat kytätä sinua joka paikassa, seurata joka liikettäsi, nauhoittaa kaikki puheesi. Ja kun tiukka paikka tulee, kaikkea tätä käytetään todistusaineistona sinua vastaan.

Otin aamuisen kohtaamisen puheeksi aamiaispöydässä. Vaimoni ei uskonut minua. Hän ei usko minua koskaan. Kerroin viime kesänä nähneeni kalareissulla sukellusveneen periskoopin Kallavedellä ja hän vain nauroi. Pääsinpäs näpäyttämään takaisin syksyllä, kun ruotsalaiset jahtasivat sukellusvenettä Tukholman saaristossa. Siinäs näet, sanoin. Jos niitä on Ruotsissa, niin kyllä niitä voi olla Kallavedelläkin. Väittely päättyi siihen, että sovimme olevamme eri mieltä asiasta.

Pidin vaimolle aamusaarnan salakuuntelusta, vakoilusta ja valtioiden ihmisten yksityisyyttä loukkaavasta seurannasta. Ehdotin, että emme enää soittaisi toisillemme ja puhuessakin käyttäisimme salakieltä. Vaimo lähti juoneen mukaan hieman vino hymy huulillaan. Päätimme keskustella vain savoksi ja vielä niin, että vaihdamme joka ikisen vokaalin ja konsonantin, jotta salakuuntelijat menisivät sekaisin. Loppupeleillä menimme itse sekaisin. Keksimme maailman vaikeimman koodikielen, jota emme itsekkään ymmärtäneet.  



Tämä ei ole leikin asia. Joka joulu vuokraamme joulupukin jakamaan lahjoja mukuloille. Mistä voi tietää, että joulupukki on oikea eikä mikään ulkovallan agentti? Jos pukki haisee viinalle, onko hän aito vai vakooja, joka naamiointitarkoituksessa ottaa hömpsyt tuulikaapissa, ennen kuin tulee sisälle tutkimaan paikkoja? Mitä varten taloyhtiön huoltomies käy kotonamme ilmaamassa vesipatteria ainoastaan silloin, kun emme itse ole kotona? Mitä hän sieltä etsii? Ja kenelle hän käynnistään raportoi? Kun tarkemmin ajattelee, et voi luottaa enää kehenkään. Markettien edessä joulupataa pitävä pelastusarmeijan hemmo saattaa olla idästä soluttautunut sissi. Tai pahimmassa tapauksessa Ruotsin kuninkaallisen armeijan desantti. Ei voi tietää.

Nykyaikana ei voi olla liian varovainen. Siksi olen hävittänyt kaikki pankkikorttini ja käytän ainoastaan käteistä. Soitan ainoastaan prepaid –liittymällä, en koskaan käy samassa ruokakaupassa kahta kertaa saman viikon aikana ja pidän aina huoli, että palaan eri reittiä kotiin. Mutta tämäkään ei riittänyt. 




Olin pahaa aavistamatta lenkillä Puijon luontopolulla. Aurinko paistoi, eikä ketään tullut vastaan. Olin aivan yksin. Metsän siimeksessä tunsin oloni turvalliseksi. Täällä minua ei kukaan seurannut. Korkeintaan joku yksinäinen susi tai karhu saattaisi osua kohdalle ja raatelisi minut hengiltä. Ajatus oli lohduttava. Saavuin aukealle, jossa polku risteytyi useaan eri suuntaan. Pysähdyin opastekyltin kohdalle tarkistamaan, minne reitit veisivät. Samalla jäykistyin kauhusta, joka kuristi kurkkuani ja sai kylmän hien tirskahtamaan pintaan. Opastaulussa oli suuri, punainen piste ja teksti: Olet tässä.

Olet tässä? Olet tässä! Mistä ne voivat tietää? Miten ihmeessä kukaan voi tietää, että olin siinä? Olisin sinä hetkenä voinut olla kilometrien päässä muualla tai vaikkapa kotisohvalla mutta ei, minä olin siinä ja ne tiesivät se. Ne laittoivat sitä varten vielä kyltin kuin osoittaakseen kaikkivoipaisuutensa: Me tiedämme, että SINÄ OLET TÄSSÄ.

En ole poistunut kotoani kahteen viikkoon. En avaa telkkaria, en kuuntele radiota, pysyn kaukana postiluukusta. Suihkussa käyn ainoastaan öiseen aikaan, päivisin pysyn hiiren hiljaa. Vaimo tuo kaupasta ruokaa ja kokkaa minulle töiden jälkeen. Minä istuin keittiön pöydän alla, edelleen hiiren hiljaa ja ojenna käteni, kun annos on valmis. Sitten syön nopeasti, pysähdyn välillä kuuntelemaan ja jatkan ruokailua kuin varpunen lintulaudalla. Pieninkin rasahdus tai epämääräinen ääni saa minut lehahtamaan makuuhuoneeseen sängyn alle piiloon.

Älkää uskoko niitä. Älkää puhuko puhelimeen. Älkää käyttäkö internettiä. Älkää kulkeko yleisillä paikoilla. Ei itkeä saa, ei meluta saa, joku voi tulla ikkunan taa. NSA matkaan jo käy…



sunnuntai 14. joulukuuta 2014

I'm dreaming of a white christmas



Saas nähdä, jääkö haaveeksi. Se on se ilmastonmuutos, Ukrainan kriisi ja kuumana käyvät mielensäpahoittajat, jotka tätä säätä lämmittää. Laitetaan jäitä hattuun niin saadaan lumi pysymään maassa. Ei käydä kuumana. Cool down.

Valkeahko joulukuu Kuopion torilla


Tämä ei ole savolainen poro vaan alpakka


Tässä on savolaisia poroja


Siskotyttö tuiskun jälkeen
 Kuopion joulutorilla viikonloppuna: Räntää, loskaa, harmautta. Muutama valopilkkukin sattui silmään, kun kiertelimme kaupungilla vaimon kanssa. Torin alla kauppakeskus Apajassa oli Mini-Chibicon. Kyseessä on japanilaiseen manga -genreen liittyvä tapahtuma, johon nuoriso pukeutuu erilaisiksi animehahmoiksi. Aivan kuin olisi astunut keskelle satuhahmojen kokoontumisajoa. Erittäin hauskan näköistä sakkia. Meikäläisen nuoruudessa tuskin kukaan olisi uskaltanut pukeutua naamiaisasuihin ja ne harvat ja rohkeat olisivat joutuneet koulukiusatuiksi. Pitää nostaa hattua nykynuorten rohkeudelle.


Alatorilla on avattu juuri sopivasti japanilainen Ravintola Kunpu. Täytyy käydä testaamassa. Kunpua vastapäätä oli mainos jossa luki, että tähän avataan Ravintola Tokyo. Eli kaksi japanilaista ravintolaa Kuopioon ja vielä viiden metrin päässä toisistaan?

Apajasta löytyy myös mm. vanha T-mallin Ford vuodelta 1915



Alatorilla oli myös legonäyttely. Näyttelyyn on rakennettu mm. kaupungintalo, Puijon torni, hautausmaa ja merirosvolaivoja. Varsinkin kaupungintalo ja Puijon torni olivat todella tarkasti esikuviensa näköisiä. Kannattaa käydä katsomassa, jos satutte kulmille. 

Kuopion kaupungintalo

Puijon torni



Vaimo sai minut ylipuhuttua Kuopion tuomiokirkkoon kuuntelemaan englantilaisia joululauluja kaksilla uruilla. Esiintyjänä oli Puijon kamarikuoro. Kirkon ulko-ovella meille jaettiin lauluvihko ja alkuesittelyssä kuoronjohtaja pyysi yleisöä laulamaan mukana. Yritimme parhaamme, vaikka pari biisiä oli ”hieman” haastavia. Konsertti oli hieno ja loi hieman joulumieltä harmaaseen viikonloppuun. Parikymmentä vuotta sitten en olisi lähtenyt kuuntelemaan, mutta enhän minä silloin vielä mistään mitään ymmärtänytkään. Lienen tulossa vanhaksi.
Kuopion tuomiokirkko
 

Ateistin ehtoollinen kirkkoreissun jälkeen Introssa

torstai 11. joulukuuta 2014

Laitoin alastonkuvani nettiin



Nettimaailma on mullistanut yksityisyyden totaalisesti. Kun ennen otettiin pokkarikameralla kuva, otos jäi kameran omistajalle tai korkeintaan kopioitiin sukulaisille tai kavereille. Nykyään kun näppäät kuvan ja laitat sen nettiin, se on käytännöllisesti katsoen koko maailman nähtävänä. Vaikka miten laitat suojauksia ja salasanoja, joku voi silti imuroida kuvasi ja jakaa sitä rajattomasti ilman, että voit asialle mitään.

Äskettäin nousi kohu, kun suomalaisen missin ja muutaman naisnäyttelijän alastonkuvat levisivät verkossa. Yllättävää? Miten naiset luulivat käyvät, kun antoivat ventovieraan ottaa nakukuvia ja päälle pyhä lupaus, että kuvia ei julkaista missään? Mitäs varten niitä kuvia sitten otettiinkaan...

Sitten ajatus alkoi jotenkin kieroutuneesti kiehtomaan minua. Entäpä, jos laittaisin oman alastonkuvani nettiin? Ihan itse, omin päin ja omin luvin. Miksi tekisin niin? Miksen?

On äärettömän pelottavaa laittaa kuva kaikkien katsottavaksi. Ja vielä alastonkuva. Totta kai, kun teen tämän, odotan kehuja ja kohteliaisuuksia. Kukapa sitä haluaa julkaista kuvansa haukuttavaksi. Suurin pelko onkin, että joku trolli heittää sen Voi helvetti miten ruma –kommentin. Voiko alastomuus olla rumaa? Alastomuus on periaatteessa ihmisen luonnollisin tila ja kaikki tekstiilit päällämme keinotekoista.

Joten päästän äärimmäisen narsistiuden irti ja julkaisen alastonkuvani kaikkien nähtäväksi. Tällä kikalla toivon tietenkin kävijämäärien nousevan huippuun ja viidakkorummun mainostavan blogiani. Olenhan minä laittanut tänne kuviani ennenkin. Tässä muutama otos vuoden ajalta:



Tässä otos tarinasta Onko pukki käynyt jo?


Tässä allekirjoittanut tarinassa Kreikankilpikonnan reinkarnaatio




Minä ja Seppo Putkinen tarinassa Matti ja Miisu




Kalassa Norjassa tarinassa Se suurin kala, joka pääsi karkuun



Esittelen parempaa puoltani postauksessa Nykyajan kalliomaalaukset




Nyt hirvittää ja kammottaa. Tätä ei pysty enää jälkikäteen perumaan. Tässäpä sitten minun alastonkuvani, olkaa hyvä. Maalasin sen kansalaisopistossa ja taulun tekemiseen meni kahdeksan tuntia. Todettakoon vielä, että malli oli paremman näköinen kuin kuva. Mutta parhaani yritin.