tiistai 20. helmikuuta 2018

Depeche Mode, Helsinki 18.02.2018: Where's the Revolution?





Sunnuntaina oli tilaisuus tarkistaa nuoruuden ihastuksen nykykunto: Depeche Mode saapui Global Spirit tour kiertueen keikalle Helsingin Hartwall Areenalle. Edellisestä Suomen vierailusta ehti vierähtää reilu neljä vuotta. Kerroin tuolloin keikkatunnelmia postauksessa Onko Depeche Moden jälkeen elämää?

Vastauksena omaan kysymykseen: elämä on jatkunut. Depeche Mode julkaisi vuosi sitten Spirit –albumin, joka oli yllättävän vihainen ja kantaa ottava. Tästä tarkempi analyysi postauksessa Depeche Mode: Spirit - Erään albumin anatomia. Vihalle on syynsä. Bändi ei pidä nykymenosta rapakon takana ja myös oman maan Brexit sekoilu saa teksteissä huutia. Asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä, mutta rivien välissä sanoma on selvä. Kappale Where’s The Revolution kutsuu ihmisiä barrikadeille. 


Konsertin alku näytti heti tämänkertaisen teeman. Ennen kuin bändi astui lavalle, tunnelmaa lämmitti Beatlesien Revolution. Viimein videotaululle ilmestyi pelkistetyt tikkujalat, jotka tarpoivat paikallaan. Uuden levyn aloitusraita Going Backwards imaisi hallin Depeche Moden synkän kauniiseen maailmaan. 

Toisena kappaleena esitetty It’s No Good oli ensimmäinen vuoden 1997 Ultra –albumilta soitettu raita. Yllättäen tämä albumi nousi pääosaan ja siltä esitettiin peräti viisi kappaletta. Spirit –levyltä soitettiin kaiken kaikkiaan kolme uutta biisiä, kun taas edelliseltä, vuonna 2013 ilmestyneeltä Delta Machinelta ei ensimmäistäkään. Muutenkin keikka painottui, ymmärrettävistä syistä, bändin 90-luvun kultakaudelle. Kahdestakymmenestä kappaleesta tuolta ajalta oli tasan puolet.


 A Pain That I’m Used To aloitti tutusti, mutta sitten bändi muutti sävellyksen täysin tunnistamattomaksi, uudeksi versioksi. Edellisellä keikalla törmäsin samaan asiaan: Depeche Modella on uskomaton kyky versioida omia biisejään ja puhaltaa niihin uutta henkeä. En tiedä toista yhtyettä, joka pystyy samaan.

Keikan sykähdyttäviin hetkiin kuului uudelta albumilta kuultu Cover Me, jonka aikana isolla screenillä näkyi kappaleesta tehty musiikkivideo. David Gahan astronauttina oli toteutettu komeasti ja video oli todella henkeäsalpaavan kaunis. Sama löytyy youtubesta, mutta kokemus häviää areenan valtavalla videotaululle. Martin Gore esitti keikan puolivälissä tuttuun tyyliin pari hitaampaa balladia, Insight ja Home, joiden aikana Dave kävi lavan takana vetämässä happea. 


Martinin soolojen jälkeen Dave aloitti komean In Your Room, joka on yksi kaikkien aikojen parhaimmista Depeche Mode kappaleista. Yli kuusiminuuttinen teos kasvaa pikku hiljaa jylhän vinksahtaneeksi rakkauslauluksi. Screenillä pariskunta tanssi olohuoneessaan asiaan kuuluvan kohtalokkaasti. Todella koskettava ja hieno esitys. 


Where’s The Revolutionissa Dave Gahan kiipesi korokkeelle ja julisti kappaleen sanomaa kuin diktaattori konsanaan. Punainen tausta korosti lyriikan synkkyyttä ja suuret nyrkit takoivat kertosäkeen tahdissa. Tässä uudessa hitissä on potentiaalia kiertueiden kestosuosikiksi. Tosin näin ajattelin viimeksi myös monesta Delta Machine albumin biisistä, mutta nyt ne loistivat poissaolollaan. Bändi tietää, että suuri yleisö tulee kuuntelemaan nimenomaan ikivihreitä, kuten Everything Counts ja Never Let Me down Again, jotka ovat soineet eetterissä jo neljän vuosikymmenen ajan.


Annan erityismaininnan kiertueen taustavideoille. Enjoy the Silencen aikana screenillä näkyi jättimäinen lammas, lehmä, koira, kani ja hevonen. Ei kuulosta erikoiselle, mutta itse video oli hypnoottisen kauniisti kuvattu. Walking in My Shoesin aikana näytettiin tarina nuoresta transvestiittimiehestä, joka meikkaa aamulla itsensä juhlakuntoon, laittaa jalkaan uskomattoman korkeakorkoiset, valkoiset kengät  ja kävelee sitten hämyiseen baariin. Tarina ei kerro, meneekö kaveri töihin vai pitämään hauskaa. Biisi kuitenkin alleviivaa nuoren miehen ahdistunutta olemusta ja Daven pyyntö ”Try walking in my shoes” on suora kannanotto seksuaalivähemmistöjen puolesta. Depeche Mode heitti edellisen keikan Pietarissa, missä ko. sanoma on tulenarka. Olisinpa saanut olla kärpäsenä katossa.


Encorena kuultiin Walking in My Shoesin lisäksi I Want You Now, A Question of Time ja loppulaulatuksena Personal Jesus. Kappaleiden välissä Dave otti paineilma-aseen ja laukaisi yleisön joukkoon ammuksen (t-paita?). Ammuksen kiinni saanut nainen oli ratketa onnesta. Lopussa bändin jäsenet Martin Gore, David Gahan ja Andrew Fletcher vilkuttivat ja kumarsivat pitkän tovin ja vaikuttivat silminnähden tyytyväisiltä illan yleisöön. Kiitos Depeche Mode! Seuraavaa keikkaa odotellessa. 


keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Hyvää ystävänpäivää!

Hyvää ystävänpäivää rakkaat lukijat. En yleensä vietä ystävänpäivää tai toivottele näin, mutta teille haluan sanoa tämän suoraan sydämestä. Ilman teitä ei tällä blogilla olisi mitään merkitystä.

                                                             Kiitos ystävät ❤

Kuva: Pixabay.com

perjantai 9. helmikuuta 2018

PyeongChang 2018

Työasiat haittaavat olympialaisten seuraamista. Työkoneilla ja kännyköillä ei saa katsoa lähetyksiä, koska katselu kuormittaa verkkoa ja työohjelmista loppuu puhti. Ymmärrettävää mutta ärsyttävää. Mitäs sitten, jos suomalainen voittaa mitalin? Tai jopa kultaa!! Kaikki menee ohi töitä pakertaessa.

Minulla on suunnitelma. Ensi yöksi menen parvekkeelle nukkumaan pelkissä boksereissa. Ja jos tämä ei auta, aamulla työmatkalla kävelen jokaisessa risteyksessä päin punaisia silmät kiinni. Jos selviydyn siitäkin, olen töissä syömättä ja juomatta koko päivän. Ja illalla kotiin palatessa piipahdan vielä Kuopiolahden kiekkokaukalossa ja lupaudun vapaaehtoiseksi maalivahdiksi. Torjun sitten kiekkoja paljain päin ja paljain käsin.

Mikäli perjantaina olen vielä työkykyinen, otan pyörävarastosta polkupyörän ja laskettelen työmatkan samalla periaatteella kuin edellisenä aamuna: päin punaisia ja silmät kiinni. Töissä kierin pari kerrosta portaita alas kerien. Jo on jumalauta kumma, jos en pääse katsomaan olympialaisia Kysiin tai kotisohvalle!!

Jos, huom. jos, nämäkään keinot eivät johda toivottuun lopputulokseen, on lopullisen ratkaisun aika. Työhuoneeni on neljännessä kerroksessa. Teen perjantaina ikkunaverhoista pitkän köyden ja pujotan sen ulos kahvihuoneen ikkunasta. Laskeudun köyttä pitkin alas etupihalle ja pinkaisen karkuun. Juoksen kuin hullu kunnes pääsen kotiin, lukitsen oven perässäni, suljen ikkunaverhot ja irrotan akun pois kännykästä. Loppupäivä meneekin sitten kisoja katsoessa ja jännätessä. Välillä saatan tilata pizzaa välipalaksi. Miksikö pizzaa? Koska kebablautanen ei mahdu postiluukusta sisään.



maanantai 5. helmikuuta 2018

Elämäni Safari

Kerroin muutama vuosi sitten lapsuudestani tarinassa Pieni biologi. Ala-asteiässä kiinnostuin luonnosta ja eläimistä siinä määrin, että päätin ryhtyä isona eläintutkijaksi. Suurina inspiraation lähteinä toimivat Howard Hawksin elokuva "Hatari" ja Armand Denisin omaelämänkertakirja "Elämäni Safari". Molemmissa pyydystettiin Afrikan villieläimiä maailman eläintarhojen käyttöön. Koska lapsuudenkotini lähimetsässä ei asunut suurriistaa, tyydyin pyydystämään perhosia, hyönteisiä, sisiliskoja ja kaloja. Olipa minulla kerran lemmikkinä satoja hämähäkkejä, kuten paljastin postauksessa Ristilukki kirjahyllyssä.

Armand Denis ja orpo gorillanpoikanen


Minusta ei tullut eläintutkijaa, mutta kiinnostus luontoon on säilynyt. Vähän aikaa sitten Armand Denisin kirja palasi mieleeni ja päätin googlettaa. Kuinka ollakaan, kirja löytyi eräästä nettikirjakaupasta 10 euron hintaan! Viikon päästä postiluukusta putosi kauan kaivattu paketti. Illalla avasin kirjan ja sukelsin lapsuuden tunnelmiin.

Afrikkalainen norsu. "Aluksi ne vaikuttivat hyvin suurilta ja typeriltä. Vähitellen alkaa kuitenkin huomata, että tutkipa niitä miten kauan tahansa, niitä ei koskaan opi täydellisesti ymmärtämään."

"Kirahvin pyydystämisen ensimmäinen vaihe"

Heti alkusivuilla huomasin, että edellisestä lukukerrasta on todellakin vierähtänyt neljä vuosikymmentä. Armand Denisin kirja julkaistiin vuonna 1963 ja se kertoo jo kadonneesta maailmasta: Maailmasta, jossa eurooppalaiset hallitsivat siirtomaita ja niiden asukkaita. Kirjassa Afrikan mustat ovat neekereitä ja pygmit kääpiöitä. Kun toivuin tekstin aiheuttamalta alkujärkytykseltä, pystyin syventymään itse tarinaan.

Iturin metsän nelihampaisen norsun ajo on päättynyt. Hampaat ovat näytillä New Yorkin Explorers Clubilla.

Armand Denis kuvasi villieläimiä ja pyydysti niitä välillä Amerikan ja Euroopan eläintarhoille rahoittaakseen toimintaansa. Pääasia hänellä oli aina villin luonnon tutkiminen ja tallentaminen filmille jälkipolvia varten.





Ennen 60-lukua eläimille tarkoitettuja nukutusaineita ei tunnettu, joten pyydystäminen saattoi olla hyvinkin raakaa puuhaa. Kun Denis esimerkiksi halusi gorilloja, paikallinen heimo metsästi ja teurasti kokonaisen gorillalauman ja myi kolmekymmentä eloon jäänyttä nuorta yksilöä eurooppalaiselle. Koko yritys päättyi lopulta traagisesti, kun kaikki vangitut gorilla kuolivat kulkutautiin, ennen kuin ne saatiin lastattua Amerikkaan lähtevään laivaan.

Gorilla


Armand Denis kehitti myös erilaisia pyydystystapoja, joilla säästi eläinten henkiä. Esimerkiksi sarvikuononpoikasen pyydystäminen tuohon aikaan edellytti, että sen emo pitää tappaa ensin. Sarvikuononaaras suojeli poikastaan raivoisasti ja oli hengenvaarallinen uhattuna. Armand keksi lassoamisen. Ensin emosarvikuono ajettiin kiinni jeepillä, täydessä vauhdissa oleva eläin lassottiin ja lasson toisessa päässä oleva raskas tukki pudotettiin jeepin lavalta. Emosarvikuono raahasi aikansa tukkia kunnes väsyi, eikä jaksanut enää puolustaa poikasta, jonka kiinniottaminen oli tämän jälkeen helppoa. 60-luvulla kuvaan astuivat erilaiset tainnutusaineet, eikä eläimiä tarvinnut enää kiinniotettaessa vahingoittaa.

"Tutkin simpanssia, joka keuhkokuumepotilaana saapui Ihmisapinoiden tutkimuslaitokseen Floridaan."


Armand Denis syntyi Belgiassa vuonna 1896, taisteli ensimmäisessä maailmansodassa ja pakeni sitten Britanniaan, jossa opiskeli kemistiksi. Kiinnostus luontoon vei kuitenkin miehen kuvausmatkoille Balille ja Afrikkaan jo 1930-luvulla. Toisen maailmansodan aikana hän asui Kongossa ja kuvasi paikallisten heimojen ja villieläinten elämää. Armand Denis tuotti 50-luvulla vaimonsa Michaelan kanssa historian ensimmäisen tv-luontosarjan Filming Wild Animals Englannin BBC:lle. Sarja oli valtava menestys ja toi eksoottiset eläimet suuren yleisön tietoisuuteen. Samalla Armand sai mahdollisuuden levittää sanomaa villieläinten suojelusta ja luonnonsuojelun tärkeydestä.

"Kumpi tekee ensimmäisen siirron?"

Kirjasta jäi vaikutelma, että paljon jäi kertomatta. Armand Denis kuoli Parkinsonin tautiin vuonna 1971. Kirjan loppupuheessa hän ottaa voimakkaasti kantaa luonnonsuojelun puolesta. On aika hämmentävää, miten huonossa tilassa Armand näki maailman luonnon olevan jo viisikymmentä vuotta sitten. Tässä pieni ote: 


"Se mitä Afrikassa tapahtuu villieläimille, on niiden kohtalona kautta maailman. Uhka on yleismaailmallinen. Minä, joka olen koko ikäni elänyt lähellä luontoa, tiedän hyvin, että meitä vastaan työskenteleviä voimia ei pidä aliarvioida. Jos kaikki suojelutoimenpiteet lakkaavat, ennustan kirahville korkeintaan pari vuotta elinaikaa. Sen jälkeen se on kadonnut sukupuuttoon. Sarvikuonoja voi riittää viideksi vuodeksi - leijonia kenties vähän kauemmin. Elefanttien viimeiset rippeet perääntyvät aarniometsiin ja säilynevät siellä jonkin aikaa. Muut tuhoutuvat, ja niiden mukana katoavat puhveli, seepra, gnu ja muut antiloopit, kunnes Afrikan tasangot ovat autiot ja elottomat. "


Kuvat ja lainaukset: Armand Denis "Elämäni Safari", Otavan kirjapaino 1966


sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Presidentinvaalihahmot 2018



Tämän vuoden presidentinvaaleissa Sauli Niinistön haastaa seitsemän uutta hahmoa. Ketä sinä äänestit:

Paavo Väyrynen
Paavo Väyrynen kuvailee itseään hyväksi ihmistuntijaksi, taitavaksi kuuntelijaksi sekä pitkäpinnaiseksi nuoreksi mieheksi. Paavolla on selkeä motto elämässään:

-         Elämä on yks iso valhe. Vähän niinkö kylmäketjun säilymine mein grillillä, Paavo sanailee.
Tuula Haatainen
Tuula Haatainen pitää itseään empaattisena sekä avuliaana – ja ennen kaikkea hyvänä opettajana. Kun Tuulalta kysyttiin, mikä on hänen mottonsa, ei opettaja sanojaan säästellyt:

-         Älä koskaan anna kenenkään väittää että motot ovat vain säälittäville ihmisille, jotka kuvittelevat että elämää pystyy ohjaamaan yhdellä, muka-kannustavalla lauseella, hän totesi.

Nils Torvalds
Nils Torvalds on omien sanojensa mukaan herkkä, empaattinen ja rikas – ja se on sitten eri asia, ovatko äänestäjät kaikista näistä luonnehdinnoista hänen kanssaan samaa mieltä. Nilsillä on hyvin selkeä motto elämässään:

-         Tää on pelin henki tänä päivänä.
Matti Vanhanen
Kahvia rakastava isähahmo myöntää kestoväsymyksen painavan itseään hektisen arjen keskellä ja hän myöntää elämänsä moton olevan hyvin käytännönläheinen:

-         Jos se ei ole norovirus, se on tavallinen ripuli, Matti toteaa.

Pekka Haavisto
Pekka Haavisto hakee inspiraation elämäänsä kaukaa Aasiasta – nimittäin Japanista asti. Pekka tiputtelee luontevasti japaninkielisiä termejä. Hänen mottonsa perustuu yhdessä tekemiseen:

-         Meille se tarkoittaa sitä, että yhdessä me ollaan vahvempia, Pekka sanailee.

Laura Huhtasaari
Laura on omien sanojensa mukaan mennyt elämässään harppauksen eteenpäin. Lauran motto heijastaa hänen ajatusmaailmaansa:

-         Se mikä ei tapa, aiheuttaa keskivaikean masennuksen, ja yöllisen punaviininhuuruisen avautumisen facebookissa, joka ylittää kunnianloukkauksen rajan, ja ennen kuin huomaatkaan oletkin jo matkalla poliisikuulusteluihin, hän toteaa.
Merja Kyllönen
Merja Kyllösen tunnistaa vaaleanpunaisesta asusta, jonka täydentävät pehmoiset nalletossut. Kun Merjalta kysyttiin hänen suosikkiharrastuksiaan, ei Kyllönen kauaa miettinyt:

-         Muurahaiset, purkat, kuperkeikat, tarrat ja karvamatoagility.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Liukkaalla jäällä

(Novelli, jonka kirjoitin vuonna 1989)

Kävelin kaikessa rauhassa pitkin kotikaupunkini katuja, kun äkkiarvaamatta petollinen jäätikkö vei jalat altani. Tein voltin taaksepäin ja päädyin selälleni kadulle. Onneksi ehdin ottaa kaatumisen kädelläni vastaan. Tai ei siinä mitään onnea ollut. Käsi meni nimittäin poikki.





Ulvoin tuskasta lähikaupan näyteikkunan edessä, pipo veressä ja käsi luonnottomassa solmussa. Vanha mummeli vilkaisi minua ohi kulkiessaan hätäisesti ja kiihdytti sitten askeliaan. Pieniä vekaroita tupsahti paikalle ja he kerääntyivät ympärilleni kuin kärpäset tunkiolle.
- Hei kato! Sillä on varmaan käsi poikki!
- Älä! Miten se sen teki, kysyi toinen siloposki silmät suurena.
- Olisit nähnyt! Otti hirmu pokat tossa jäällä!

Minä jatkoin huutamista vedet silmissä. Naperot tulivat yhä röyhkeämmiksi ja joku uskalsi jopa tökätä jalkaani pienellä sormellaan.
- Hei meniks handu broke?
- Soittakaa ambulanssi, anelin ja pidin hervotonta kättä sylissäni. Pennut kirkuivat ja pomppivat. Tämä tuntui olevan heistä suurta kansanhuvia. Vihan tunteeni ylitti vain kyynärpäästä säteilevä vihlova kipu.

Pappi ilmestyi kookkaana pienten poikien takaa ja katsoi minua kummissaan.
- Humalassa keskellä päivää!
- Ei nyt hei, koetin selittää. - Kaaduin ja...
- Ettekö häpeä näyttää huonoa esimerkkiä näille lapsille? Herran nimessä teidän täytyy ryhdistäytyä, nuorukainen. Aika on kallis, mutta teillä on vielä mahdollisuus katumukseen. Annanko synninpäästön? Ehkä täydellinen tunnustus helpottaa syntistä sieluanne.
- Jumalauta ambulanssia minä tarvitsen!



Pastori hätkähti parahdustani, mumisi "isä meidän" ja käveli pois kuin Jeesus vetten päällä. Hänen takinhelma katosi väkijoukkoon.
- Eikö joku voisi auttaa, nyyhkytin itsekseni.

Täti-ihminen seisahtui hyvän matkan päähän ja katsoi minua kuin spitaalista. Hän irvisti kun huomasi käteni. "Voi voi voi", täti valitteli ja jatkoi matkaansa.

Istuin vaiti kylmällä asfaltilla ja tunsin ahterini puutuvan. Käsi oli onneksi tunnoton, joten kivutkin vaimenivat. Koetin nousta ylös ottamalla tukea kaupan ikkunalaudasta, mutta lauta petti ja horjahdin päin lasia, joka särkyi. Sukelsin ikkunan läpi ja päädyin mallinuken jalkoihin. Kyljessäni tuntui terävän lasin puraisu. Huusin tuskasta, kun näyteikkunan somisteiden takaa työntyi naisen pää, joka ihmetteli:
- Herran jestas! Rikoitteko te tämän ikkunan?
- Tulin sovittamaan hametta, vastasin niin ivallisesti kuin vain tuskaltani pystyin.
- Mutta tehän olette mies!

En tiedä, mikä minuun meni, mutta tilanne sai minut purskahtamaan nauruun. Myyjätär katosi hymyilevän mallinuken taakse ja jätti meikäläisen avuttomaan tilaan. Joka naurunpyrskähdyksellä vatsalihakset pumppasivat verta avohaavasta näyteikkunalle.



Pitkällisen uurastuksen jälkeen pääsin jaloilleni. Lämmin veri valui haavoista ja käsivarren kivut palasivat. En kestä enää kauan, ajattelin ja lähdin vaivalloisesti kävelemään. Väentungoksen takaa erottui kaksi vilkkuvaa valoa, jotka aurasivat tietä luokseni. Pysähdyin ja jäin odottamaan.

- Mitäs täällä tapahtuu? Kysyjä oli toinen poliiseista. Hänen takanaan mustamaija hyrisi tasaisesti ja pakokaasu nousi usvaisena pakkasilmaan.
- Rikoitteko te tuon näyteikkunan?
- Miten sen nyt ottaa, vastasin kärttyisesti.
- Saimme soiton liikkeen omistajalta. Rouva kertoi, että olitte tulleet sekopäisenä lasin läpi ja uhanneet häntä.



Pudistin päätäni epäuskoisena. Vai vielä uhkaillut? Nyt tämä pelleily sai riittää.
- Viekää minut sairaalaan.
- Miksi? Nuorempi konstaapeli vaikutti aidosti hämmästyneeltä. Sillä välin toinen kaivoi taskustaan kynän ja sakkolapun.
- Omistaja sanoi, ettei hän nosta syytteitä teitä vastaan, joten tällä kertaa selviätte sakoilla.
- Mistähän minua sakotetaan, kähisin ja pitelin vuotavaa haavaa. Verenhukka pyörrytti ja silmissä sumeni. Tätä vauhtia ehdin valua kuiviin, eikä kukaan näyttänyt tekevän mitään minun auttamiseksi.
- Ilkivalta ja häiritsevä käytös julkisella paikalla.
- Kiitos.

Viimein poliisit kaasuttivat tiehensä. Eivät vaivautuneet edes varmistamaan, että poistun paikalta hyvässä järjestyksessä. En kestä enää kauan, ajattelin synkkänä. Lähdin laahustamaan verisenä kohti sairaalaa. Väentungoksessa olin kuin kuka tahansa. En herättänyt minkäänlaisia huomiota.

kuvat: Pixabay 

Lisää novelleja täällä: Kunnegutin novellit


sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Patikointipornoa



Viime vuosi tuli harrastettua ahkerasti patikointipornoa. Aivan mahtavaa! Pakko tunnustaa, että patikointiporno on yksi tyydyttävämpiä harrastuksia. Kaiken lisäksi se on halpaa ja helppoa. Voit mennä yksin metsään, eikä kukaan tule häiritsemään. Jos törmäät luonnossa ihmiseen, ei siitäkään ole haittaa. Vastaantulija on usein samanlainen patikointipornon harrastaja, eikä häiritse sinua vaan jatkaa matkaansa sanomatta sanaakaan. Kyllä patikointipornoilija toisen patikointipornoilijan tunnistaa. 

#hikingporn
Hetkinen. Yhtäkkiä tämä alkoi kuulostaa jotenkin oudolle, jopa perverssille. Väärinkäsityksen välttämiseksi todettakoon, että patikointipornoon ei liity mitään seksuaalista. En kulje luonnossa ”halaamassa” puita tai katso villieläimiä ”sillä silmällä”. Patikointiporno on metsässä kulkemista ja luonnon sekä maisemien valokuvaamista. Sitä, että tallustaa kansallispuistossa reppu selässä kauniin järven rannalle, virittää nuotion ja paistaa makkaraa lintujen livertäessä puiden oksilla. 

Nämä kuvat ovat viime lokakuussa Etelä-Konneveden kansallispuistoon Rautalammelle tehdyltä patikointireissulta.
Törmäsin patikointiporno –käsitteeseen, kun latasin intagramiin metsässä otettuja valokuvia. Laitoin hästägiksi #patikointi, #hiking ja #ilovehiking. Instagram ehdotti myös #hikingporn ja sehän piti käydä välittömästi tsekkaamassa. Linkin takaa löytyi upeita patikoijien ottamia kuvia vuorista, kanjoneista, kansallispuistoista, merenrannoista jne. ympäri maailman. Niin hienoja kuvia, että niiden ihastelemiseen uppoaa jokunenkin tovi. 

Kalajavuoren laella. Tätä on patikointi parhaimmillaan.

Käyhän vilkaisemassa patikointipornoa. Seuraavalla kerralla kun puolisosi ihmettelee, että mitä sinä siellä netissä teet, niin voit ruoto pystyssä todeta: patikointipornoahan minä katselen. Ja nautin siitä suunnattomasti.

Kansallispuistossa on mukava patikoida. Polut on selkeästi merkitty ja vaikeimmissa paikoissa on pitkoispuita ja portaita.

Kiersimme Kalajan kierroksen (4,6 km). Reitillä voi ihailla jättihaapoja ja Kalajanvuoren laelta avautuvaa maisemaa.

Jos täällä eksyy, niin vika löytyy peilistä.

Kalajavuoren laella. Pudotusta semmoiset 40 metriä. Kyllä pelotti ja samalla maisema salpasi hengen kauneudellaan. Puun takaa oli turvallista kurkkia alhaalla aukeavaa näköalaa.

Pojasta polvi paranee. Ei minkäänlaista korkeanpaikankammoa. Minua hirvitti jo pelkän valokuvan ottaminen.

Tätä ei rahalla saa. Peace and quiet.



Reitti on turvallinen, kun vain pysyy polulla

Lisää Etelä-Konneveden kansallispuistosta luontoon.fi sivulla: Etelä-Konneveden kansallispuisto. Ensi kesänä on tarkoitus tehdä pidempi Kolmen vuoren vaellus (16 km). Suosittelen lämpimästi päiväreissua Savon sydämeen.